Viikko 42. Eka osterini

Viikolla 42 olin onnistunut ohjelmoimaan jokaiselle arki-illalle ohjelmaa: nyrkkeilyä, kampaajaa, laulutuntia, itsenäisyyspäivän vastaanoton katsomista. Viikonlopuksi saimmekin sitten mukavia vieraita Suomesta, ja illanvietot sujuivat pääasiassa ravitsemusliikkeissä. Oma kokkailu jäi siis varsin vähälle, mutta yksi uusi kokemus sentään tuli hankittua. Lauantai-illallisen yhteydessä nimittäin hörppäsin ihka ensimmäisen osterini punasipuliviinietikalla ja tabascotilkalla silaistuna. Uskalsinpa muutaman kerran puraistakin, eikä se niin niljakas ollut kuin oli peloteltu. Voin kokeilla toistekin. Ateria jatkui rapuraviololla, paistetulla pagellilla (sea bream) ja liköörikahvilla hyvässä seurassa. Puitteet tarjosi Loch Fyne, Farnham.

Viikko 41. Tonnikalaa ja tunnontuskia

Vaikeaa on nykyään kalansyönti hyvällä omallatunnolla, jos ei itse kalasta. Tuntuu, että joka toinen eväkäslaji on uhanalainen, eikä pelkkä monipuolinen kalan syöminen enää riitä. Tiedoksi siis WWF:lle, jos blogini taas joutuu haaviinne (pun intended): yritin todella tehdä vastuullisen ja valistuneen kalavalinnan, kun ostin keltaevätonnikalaa Waitrose-ketjulta. Valitsin pakkauksen, jossa luki ”line-caught”. En oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta päättelin, etteivät ne olisi sitä varmaankaan pakkaukseen merkinneet, jos se tarkoittaisi jotakin negatiivista. ”Pyydystetty menetelmällä, joka tappaa tuhansia merilintuja per laaki.” Myyty!

Tonnikalapihvit lime-chili-korianterimarinadissa.

Tarkempi tutkiskelu osoittaa, että WWF:n kalaoppaassa kaikki tonnikalalajit saavat punaisen valon, eli niiden syömistä pitäisi ehdottomasti välttää. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n luokituksen mukaan laji on silmälläpidettävä, eli sen luokitus on toiseksi paras. WWF pitää siimakalastusta yhtenä haitallisimmista menetelmistä, sillä se on suuri riski muun muassa vesilinnuille ja hailajeille. Waitrose kuitenkin kertoo myyvänsä vain vastuullisesti ja kestävästi kalastettua kalaa. Ota tästä kaikesta nyt sitten selvää!

Sen seitsemän sortin wokattavaa.

Tonnaripihvit nyt kuitenkin päätyivät ostoskoriin ja ajattelin tehdä niiden kaveriksi wokkivihanneksia kookoskastikkeella. Wokkailin kevätsipulia, kesäkurpitsaa, sokeriherneitä, paprikaa, munakoisoa ja ituja ja lisäsin makua tuoreella chilillä, sitruunaruoholla, maapähkinöillä, basilikalla ja korianterilla. Kastikkeeseen tuli kookoskerman lisäksi kanalientä, kalakastiketta, raastettua limen kuorta sekä suurusteeksi vehnäjauhoja. Tonnikala marinoitiin tuoreella chilillä, kasviöljyllä, limemehulla ja tuoreella korianterilla ennen paistamista.

Tonnikalahan tunnetusti kypsyy nopeasti ja jos se ehtii kypsyä läpikypsäksi, voi yhtä hyvin avata säilykepurkin ja vedellä sieltä. Pannu siis erittäin kuumaksi, minimaalisesti miedonmakuista kasviöljyä pintaan ja korkeintaan minuutti per puoli. Meidän pihvimme olivat niin ohuiksi leikattuja, että vieläkin vähemmän olisi riittänyt, kun ne kuitenkin jatkavat kypsymistään vielä pannulta nostamisenkin jälkeen. Eivät ne kuitenkaan pilalle menneet.

Yhdessä rapean kasviswokin kanssa tonnikalapihvit olivat mukavan kevyt illallinen. Lasillinen tai pari grüner veltlineriä kylkeen ja avot!

Viikko 40. Juureskoulu jatkuu

Olen koukussa MasterChef: The Professionals -sarjaan. Eikä meillä edes ole televisiota. No, onneksi telkkaria voi nykyään katsoa myös ilman telkkaria. MasterChef: The Professionals -sarjassa kokkaavat tavisten sijaan kokit, ja ohjelmaa näytetään neljä kertaa viikossa. Saan ohjelmasta hyviä vinkkejä, varoittavia esimerkkejä sekä inspiraatioita omiin kokeiluihin. TV:tä parhaimmillaan siis.

Parin ensimmäisen viikon jälkeen esiin alkoi nousta eräs toistuva lisuke. Se ilmestyi lautasille välillä kermanvärisenä, välillä kellertävänä ja useimmiten viivamaisena. Kokki asetteli sitä ensin varovasti lautaselle pyöreän köntin verran ja veti sitten lusikalla köntin päältä ”viivan” siten, että köntti levisi venytetyn vesipisaran muotoiseksi. Näitä viivoja vedeltiin monilla muillakin aineksilla, mutta eniten tällä nimenomaisella. Juuriselleripyreellä.

Juuriselleripyree kävi projektiin kuin nakutettu: pysyn kauden raaka-aineissa, en ole aiemmin valmistanut juuriselleriä ja pääsisin vihdoin kokeilemaan itse niitä viivoja. Juuriselleripyree yksinään kuitenkin kuulosti varsin laihalta illalliselta, joten sen kaveriksi päätin paistaa takapaistipihvit irlantilaisesta pihvikarjasta sekä sinappimuusia, jota en myöskään ole aiemmin tehnyt.

Juuriselleripyreelle olisi varmasti löytynyt lukuisia reseptejä, mutta nappasin BBC Foodin ohjeen, johon tuli tietenkin sitä sellerikasvia itseään, kermaa, voita, suolaa, pippuria, kurkumaa ja kuminaa. Tässä kohdin jo hokasin, että minun pyreestäni tulee sitä kellertävämmän sorttista: aavistuskin kurkumaa värjää yllättävän voimakkaasti. Juuriselleri kuorittiin, pilkottiin ja keitettiin kypsäksi. Laitoin sen sitten ohjeen mukaan blenderiin (joo, juuri siihen surkeaan, jonka taannoin ostin sen edellisen surkean tilalle) kerman, pehmenneen voin ja mausteiden kanssa. Näitä sitten blendattiin kunnes tuloksena olisi ”sileää pyrettä”. Vaikka surauttelin halpisblenderillä niin raivokkaasti, että se alkoi jo uhkaavasti kuumeta, pienen pieniä rakeita jäi silti. Juurisellerin raakuudesta se ei voinut johtua, sillä pidin kyllä huolen, että se oli todella kypsää. Suristimen vika siis.

Sinappimuusia varten keittelin tietenkin perunoita, jotka sitten kypsinä survoin uskollisella survimellani. Lisäsin survokseen kuumennettua täysmaitoa ja pehmeää voita, sekä täysjyväsinappia ja hieman suolaa. Tässä noudattelin Maku-lehden ohjetta (tosin ohjeessa neuvotaan laittamaan kevytmaitoa). Rakenne ei kuitenkaan ollut ihan yhtä pehmeä eikä sinapin maku riittävän täyteläinen, joten lisäsin aavistuksen maitoa ja lusikankärjellisen sinappia. Sitten se olikin kohdillaan.

Parempi puolisko paistoi takapaistit ja sen jälkeen olikin esillepanon aika. Viivat syntyivät ihan hyvin, sillä pyree oli riittävän paksua. Vähän ne pienen pienet rakeet siellä vaivasivat, mutta maku korvasi senkin pettymyksen. Ihana täyteläinen sellerin maku ilman varsisellerin ikävää säikeistä rakennetta, kermalla pehmennettynä ja kurkuman tujuvoittamana. Loistokaveri mehevälle pihville ja, ah, niin täydelliselle sinappimuusille. Lopullinen hekuma saavutettiin Santa Julian Malbecilla, joka pisti koko lautasen laulamaan.

Tähteeksi jäänyt muusi ja pyree toimivat lähes yhtä hyvin uudelleen lämmitettyinä tiistailounaalla chili-limettituoremakkaroiden kanssa. Kyllä se vain on niin, ihmiset, että jos muusia meinaa lämmittää uudelleen, siinä pitää olla ainakin vähän kermaa. Siten se ei jähmety lohkeavaksi kököksi vaan pysyy yhä kuohkeana. Sinappimuusi taitaa päästä meidän joulupöytäämme, ehkä juuriselleripyreekin, siivilöitynä.

Viikko 39. Kohokas ja kolme pientä P:tä - punajuuri, pinaatti ja pinjansiemen

”Ruokaa kauden raaka-aineista” on jo jonkin aikaa ollut yleisesti hyväksytty ruokatrendi sekä hifistelijöiden että perusruuanlaittajien keskuudessa. Laitetaan siis ruokaa niistä aineksista, joita kulloinkin on tarjolla tuoreina. Tämä ajatus saa minultakin täyden hyväksynnän ja pyrin tätä filosofiaa mahdollisuuksien mukaan noudattamaankin. Tässä on suomalaisittain vain pienoinen ongelma: perunannoston ja sienestyskauden jälkeen ei ole kauden raaka-aineita ennen kuin kevät taas koittaa. No joo, tavallaan on. Niitä kutsutaan säilykkeiksi. Onneksi luontoäiti on kaikessa viisaudessaan tehnyt syksyn viimeisistä tulokkaista hyvin säilyviä. Oikein säilytettyinä juurekset ovat sitkeää sorttia. Juurekset ovat myös melko monipuolisia ja vaivattomia laitettavia. Perunaa voi nauttia muutenkin kuin kokonaisena keitettynä, porkkanan ainoa olomuoto ei ole raaste ja punajuuri on parhaimmillaan ilman majoneesimössöä. Oikeasti. Olen testannut.

Vielä viime viikolla olin punajuurineitsyt. Uskomatonta kyllä. En ollut kertaakaan valmistanut punajuurta itse. Poikkesin siis lauantaiaamuna Hone G & Sonsilla, joka on Farnhamin ainoa vihanneskauppias. Ostin neljä suurta punajuurta ja naapurikylän kanalan luomukananmunia.

Paahdettujen punajuurilohkojen kaveriksi olin suunnitellut valmistavani vuohenjuustokohokasta (sillä olin juuri ostanut uudet pikkuvuoat), paistettua pinaattia ja paahdettuja pinjansiemeniä. Kohokasreseptejä olisi ollut runsaasti tarjolla, mutta päädyin legendaarisen Martha Stewartin versioon, johon tuli vuohenjuuston lisäksi tietenkin niitä luomukananmunia, voita, vehnäjauhoja, maitoa, muskottia, suolaa ja pippuria. Resepti löytyy Marthan sivuilta, joten en sitä sen tarkemmin tähän selosta.

Punajuuret päätyivät uunipellille kuorittuina, lohkottuina, balsamicolla, oliiviöljyllä, suolalla ja pippurilla maustettuina. Olin paahtanut pinjansiemenet jo valmiiksi, ja paistoin pinaatin oliiviöljyssä vasta juuri ennen pöytään käymistä. Kohokas oli jännityksen paikka, etenkin koska uunimme on varsin oikukas ja falskaava. Pikkukohokkaat kuitenkin nousivat komeasti – tosin kuvaamisessa kesti niin kauan, että ne ehtivät jo hieman laskea. Kohokasmassaa tuli niin paljon, että siitä riitti paitsi viiteen pikkuvuokaan, vielä yhteen suureen piirasvuokaankin. Marthan ohje kuitenkin oli neljälle. Joko konvertointini amerikkalaismitoista normaalien ihmisten mittoihin meni mönkään, tai Martha tekee stereotyyppisen amerikkalaisia jättiannoksia.

Lopulta lautaselle siis päätyivät vuohenjuustokohokkaat, paahdetut punajuuret, paistettu pinaatti sekä paahdetut pinjansiemenet. Ja tämä kombo toimii. Kohokkaan vieno vuohenjuuston maku ja kuohkea koostumus pehmensivät makean juurevaa punajuurta. Pinjansiemenet toivat paahteisuutta ja rouskuvaa hammastuntumaa ja pinaatti suolaisuutta. Jos jotakin parannettavaa pitää keksiä, ehkä vuohenjuustoa voisi olla vieläkin enemmän ja kohokkaan olisi voinut antaa olla uunissa vielä himpun pidempään.

Koska pääruoka oli suhteellisen pieni, päätin tavoistani poiketen tehdä myös jälkiruokaa, suklaaviskimoussea. Jamie Oliverin ohjeessa mousseen itse asiassa lisätään amarettoa, mutta koska meillä ei mantelilikööristä perusteta, korvasin sen 12-vuotiaalla Glenlivetillä. Moussen kanssa nautittiin tietenkin viskiä. Jos joku kummastelee viskin yhdistämistä jälkiruokaan, kehotan testaamaan minkä tahansa tuhdin suklaisen herkun kanssa.

Siinäpä viime viikon metkut.

Viikko 38. Kinda like chicken

”Best guinea fowl I’ve ever tasted,” sanoo Anna Scott Notting Hill -elokuvassa helmikana-aterian jälkeen. Anna on kasvissyöjä. Tuo kohtaus tuli mieleeni toissaviikon sunnuntaina (jep, vähän myöhässä on taas dokumentointini), kun Glorious Food -tapahtumassa kierrellessäni tulin myyntikojulle, jossa oli tarjolla monen muun herkun ohella kokonaisia helmikanoja. Kun myyjä vielä sattui olemaan suosikkimakkarakauppiaani V.J. Game, viikon projektiruuan raaka-aineen valinta oli selvä.

Ennen kuin pääsin kotiin nyppimään linnusta jämähöyheniä, mukaan tarttui vielä Welsh Dragon -tuoremakkaroita, punaviinissä kylvetettyä Umbriaco-juustoa, jo aiemminkin tässä blogissa mainittua sitruunalimonadia sekä Farmers’ Marketilta tuttua chili-juusto-leipää.

Reseptin tarjosi sopivasti uusi Olive-lehti, joka ehdotti lisukkeeksi palsternakkaröstejä. Täydellistä. Palsternakka on ehdottomasti tämän syksyn lempijuurekseni, ja hyvä rösti maistuu aina. Sen valmistaminen ei valitettavasti ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Ainakaan minulle.

Helmikanan valmistus alkoi todella hajahöyhenien nyppimisellä ja linnun pesulla. Tämän jälkeen linnun koivet sidottiin ja se ruskistettiin kauttaaltaan pannulla. Seuraavaksi paistettiin pancettakuutioita, sitten salottisipuleita ja vielä porkkanaa ja selleriä, joista kaikki kumottiin vuorollaan linnun kaveriksi uunivuokaan. Lopuksi pannulla kuumennettiin vielä valkoviini, joka niin ikään päätyi helmikanan lisukkeeksi. Koko komeus silattiin vielä salvian- ja laakerinlehdillä ja pantiin peitettynä uuniin.

Rösteihin tuli raastetun palsternakan lisäksi raastettua perunaa ja sipulia, voita, vehnäjauhoja sekä mausteita. Röstien kasassa pitäminen on haasteellista ja niin on myös oikea paistolämpötila. Liian kuuma pannu, ja pinta palaa, liian viileä, ja röstistä ei tule rapea ja kasassa pysyvä. Tästä lienee pääteltävissä, että ne eivät aivan onnistuneet odotetulla tavalla. Iso pettymys. Luulen, että omalla kohdallani pannun lämpötilan lisäksi ongelmia aiheutti myös liian vetiseksi jäänyt perunaraaste (sitä piti puristaa kuivemmaksi keittiöpyyhkeen sisällä) sekä se, että pannun pintalämpötila ei ollut tasainen kauttaaltaan. Keskempänä pannua olevat röstinreunat olivat palaa, kun ulommat reunat eivät tahtoneet pysyä kasassa lainkaan.

Helmikana vietti viimeiset 20 minuuttia uunissa ilman kantta, jotta sen pinta sai väriä. Rintafilee oli mukavan mehevää ja maukasta. Kovin kanaisalta se kuitenkin maistui. Vasta seuraavana päivänä, kun rippeet lämmitettiin riisin kera lounaaksi, linnun riistaisuus nousi esiin. Samalla pääsi oikeuksiinsa viinistä, kananrasvasta, pancettasta ja kasviksista tekeytynyt liemi, joka maustoi herkullisesti riisin. Harmitti oikein, ettei sitä tullut tuoreeltaan siivilöityä ja redusoitua kunnon kastikkeeksi. Kumma, ettei myöskään reseptissä moiseen kehotettu.

Ehkäpä tuota siivekästä voisi toistekin kokeilla, vaikka minun makuuni istuu ehkä paremmin kokonaisena paistettu mehukas luomukana. Rösti jäi vaivaamaan, ja kokeilut sen kanssa jatkuvat vielä. Kenties hyvinkin pian.

Viikot 36 ja 37. Oi maamme Suomi

Kaksi cavaa matkustaa tällä hetkellä suloisen Suomenmaan oikukkaassa syyssäässä kaupparatsuna, eikä siksi pääse nauttimaan oman keittiön antimista. Viime viikon ruokavalio oli suomalais-espanjalaista fuusiota, sillä sattuneesta syystä ulkoruokinta koostui lähinnä tapaksista ja hotelliaamiaisilla keskityttiin suomalaisiin makuihin – etupäässä ruisleipään ja karjalanpiirakoihin. Tulin myös juoneeksi elämäni kalleimman punaviinilasillisen. Ihan vahingossa tietenkin.

Olen syönyt ihania ruokia, joista parhaaksi on pakko nostaa Turun Tintån annos: Fiskarsin luomunaudan sisäfileetä, ehkä parhaita koskaan syömiäni, käsin leikattuja ranskalaisia, piparjuuriaiolia ja fetasalaattia. Nämä herkut huuhdottiin alas Yalumban Shiraz-Viognierilla. Huh huh. Enpä ole hetkeen saanut niin hyvää lihaa ja ehkä tylsiltä kuulostavat ranskalaiset olivat kaikkea muuta: tummaa ja rapeaa pinnalta, pehmeää ja kuohkeaa sisältä. Tintåssa maistoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni lohipizzaa. Lohen kaverina oli suloisen suolaista fetaa.

Pian suuntaan nokkani kohti kotia, ja matkalaukku natisee liitoksistaan täytettyäni sen Pauligin Juhla Mokan tummalla paahdolla, kolmella erilaisella ruisleivällä, Lapin rieskoilla, Fazerin vadelma-karpalosuklaalla, Pollyilla, Suffeli Puffeilla, Lakrisal-pötköillä, Pandan lakuilla, Dracula-karkeilla ja tietenkin Turkinpippureilla. Ostinpa Fiskarsin kokkiveitsenkin, joten hyvästi kurja, tylsä Prestige!

Yhden kerran tämän pariviikkoisen aikana olen päässyt ruuanlaittoonkin, kun pyöräytimme rakkaan kokkiveljeni kanssa pizzan äidin ohjeella. Laitan ohjeen tähän ja muistutan, että tällä ei ole mitään tekemistä italialaisen pizzan kanssa – eikä tarvitsekaan. Tämä on lähempänä suolaista piirasta. Äiti laittoi tätä aina lauantaisin saunan jälkeen. Saunaillan herkutteluun liittyi myös meidän talossa harvinainen lupa syödä olohuoneessa television edessä.

Äidin pizza

1 purkki (250 g) maitorahkaa
250 g margariinia
4,5 dl vehnäjauhoja

tomaattipyrettä tai tomaattimurskaa
400 g jauhelihaa
suolakurkkua
sipulia
tomaattia
emmentalraastetta
suolaa
pippuria
kuivattua oreganoa

valkosipulia

 

Pohja syntyy yksinkertaisesti yhdistämällä ensin pehmeähkö margariini ja maitorahka käsin puristellen ja lisäämällä sitten vehnäjauhot. Taikina painellaan uunipellille. Vesikulho, johon voi kostuttaa sormia, on hyvä apu tässä, sillä taikina on melkoista liisteriä. Äidin versiossa pintaan sivellään tomaattipyreetä, mutta veljeni kanssa laitoimme siihen sauvasekoittimella tasoitettua yrttitomaattimurskaa.

Jauheliha paistetaan kypsäksi ja maustetaan sipulilla, suolalla ja pippurilla sekä halutessa myös valkosipulilla. Paistettu jauheliha levitetään tomaattipyreen tai -murskan päälle. Seuraavaksi levitellään kuutioitua suolakurkkua, viipaloitua tomaattia sekä lopuksi runsaasti emmentalraastetta. Mahdollinen oregano tulee ripotella ennen juustoraastetta.

Olen tehnyt tästä tuunattuja versioita, joissa on ollut muun muassa ananasta ja raakaa sipulia jauhelihan päällä, mutta tämä resepti on se alkuperäinen. Mitä tahansa pizzaan päättääkään lisätä, jauheliha, suolakurkku, tomaatti ja emmental ovat pakolliset ainekset. Pizzaa paistellaan 180 asteessa kunnes pohja on kypsä ja juusto hieman tummunut. Tarjoillaan hyvän tv-sarjan tai elokuvan äärellä, hyvässä seurassa, lempijuoman kanssa.

Viikko 35. Just call me Taru-san

Kaksi cavaa muuntautuu kaupparatsuksi seuraavaksi kahdeksi viikoksi ja vaikka laukut on jo pakattu, on kiire rentoutua ennen matkustuspäivää. Siksipä selostuksen sijaan seuraa vain kuvasarja. Ihka ensimmäiset sushini.

Näistä se lähtee.

Sakella terästetyssä vedessä keitettyä sushiriisiä,
johon on sekoitettu riisiviinietikkaa, sokeria ja suolaa.

Suikaloitua kurkkua, lohta sekä wasabia.

It's all in the wrist.

Kuvassa myös viikonlopun charity shop -löytö:
ihana tarjoilulautanen, englantilaista posliinia.
Sillä on myös pikkusisko...

Sushialkupalan jälkeen paremman puoliskon ihanaa kanasalaattia.

Viikko 34. Itsetutkiskelua kanipadan äärellä

Siitä lähtien kun sain Sardinian Cagliarissa, ravintola Sa Domu Sardassa (Via Sassari) niin suussa sulavaa kaniinipastaa, että olin vähällä esittää oman versioni siitä Meg Ryanin kuuluisaksi tekemästä kahvilakohtauksesta, olen suunnitellut ottavani projektilistalle kaniinin. Tuo reilun korttelin päässä sijaitseva lihakauppa kun tuntuu olevan liian kaukana (*häpeän puna nousee poskille*), piti odottaa, että joku tuli myymään kaniinia ovelle. Kirjaimellisesti. Farnham Food Festival toi kaniinikauppiaan teltan aivan ulko-ovemme eteen, joten ostimme kokonaisen kaniinin pakastimeen odottamaan parempia päiviä. Siis parempia päiviä meille. Kaniinin paremmat päivät olivat luultavasti takanapäin.

Lokakuun puoliväli oikukkaine säineen sai kaipaamaan tuhteja, höyryäviä patoja, joten kaniini päästettiin pakastimesta, kun eräässä ruokalehdessä tuli vastaan suunmukainen kaniiniresepti. Englannissa kaniini ei ole luksusruokaa – päinvastoin. Se on halpaa kuin makkara, mutta sitä ei valmisteta läheskään yhtä paljon kuin vaikkapa kanaa, joka on itse asiassa kalliimpaa. Kaniinin valmistamista pidetään työläänä, mitä se ehkä lukuisten pienten luiden ja pitkän haudutusajan vuoksi onkin. Kaniinin historia britti-imperiumissa on myös kaikkea muuta kuin hohdokas. Vuonna 1859 joku sai kuningasidean viedä kaniineja Australiaan metsästettäviksi. Ketuiksihan se meni. Kanit lisääntyivät kuin, no, kanit ja olivat syödä maaperän puhtaaksi kaikesta kasvillisuudesta. Kun sitten keksittiin, miten ruokaa voidaan pakastaa pitkien merimatkojen ajan, Australiassa alettiin joukkolahdata kaneja ja kuljettaa niitä tuhatpäin Isoon-Britanniaan.

Takaisin tähän päivään. Valikoimani resepti oli Olive-lehdestä pastan kanssa tarjottava kaniiniragú, johon tulee muun muassa porkkanaa, punasipulia, valkosipulia, pekonia, valkoviiniä, rosmariinia, kermaa ja persiljaa. Ruuan valmistelu alkoi neljään ruhonosaan paloitellun kaniinin ruskistamisesta. Paistuvasta kaniininlihasta huokuva tuoksu pisti pohtimaan. Se oli hyvin eläimellinen. Se tuoksui voimakkaasti pörröiseltä söpöltä nisäkkäältä (tosin omasta mielestäni kanien söpöys on yliarvostettua, mutta se on nyt sivuseikka), eikä ”pelkältä” lihalta. Johtuuko se, että vaikkapa pekoni, jota olin paistanut samana aamuna, ei tuoksu eläimelliseltä vain siitä, että olen niin tottunut paistuvan sianlihan tuoksuun? Sama pätee myös nautaan ja kanaan. Olenko ehdollistunut ajatukselle, että paistuvan sian-, naudan- ja kananlihan tuoksu merkitsee ruokaa, joten siitä ei suoranaisesti herää ajatuksia eläimestä? Eikä nyt pidä ymmärtää väärin: maatilalla kasvaneena olen toki hyvin tietoinen siitä, että liha tulee eläimestä. Ehkäpä runsas altistuminen tietyille paistotuoksuille on vain muokannut mielleyhtymät tietynlaisiksi. Eikä kaninlihan tuoksu myöskään ollut tavanomaisen riistainen. Hirvi ja peura tuoksuvat paistettaessa riistaisilta, mutta eivät samalla tavalla eläimeltä kuin kaniini. Oli miten oli, kaninlihan ruskistaminen oli mielenkiintoinen ihmiskoe. Päätin, että jos en pysty sitä paistamaan ilman inhonväristyksiä tai vähäisempiäkin vastenmielisyyden tunteita, en aio sitä syödä jatkossa. Se tuntuisi tekopyhältä: ”Kyllä mä sitä voin syödä, jos joku muu tekee, mutta ilettää valmistaa sitä, kun se haisee lemmikiltä.”

Kun kanin pinta oli kauniin kullanruskea, nostin sen sivuun, lisäsin jäljelle jääneeseen voihin hieman oliiviöljyä sekä sipulit, porkkanat ja savupekonipalat. Kun ne olivat paistuneet noin kymmenisen minuuttia, joukkoon pantiin vielä valkosipuli, silputtu rosmariini sekä ruokalusikallinen tomaattipyreetä. Parin minuutin kuullotuksen jälkeen kaadoin kattilaan kanalientä ja valkoviiniä ja nostin kaninpalat liemeen. Suolat ja pippurit perään, kansi päälle ja hidasta hauduttelua tunnin verran.

Hauduttamisen päätteeksi nostin kaninpalat liemestä, jonka jätin redusoitumaan ilman kantta. Ohjeen mukaan tämän piti tapahtua noin viidessä minuutissa – sillä välin kun erottelen lihan luista kahdella haarukalla – mutta viisi minuuttia ei ihan riittänyt. Ei se riittänyt lihan erotteluunkaan. Olipa sitkeä pupu! Sain tehdä oikein hartiavoimin töitä, että sain lihan irti luista. Tällä välin liemi oli saanut redusoitua arviolta 15 minuuttia, mutta vieläkin se näytti melko juoksevalta. Vaistojeni vastaisesti päätin, että tässä täytyy olla jokin juttu, jota en ymmärrä – kyllähän 10 minuuttia yliaikaa pitää riittää – ja kippasin kaninlihat kastikkeeseen yhdessä kerman, raastetun appelsiininkuoren ja persiljan kanssa.

Karu totuus paljastui, kun lappasin ragúta pastan päälle. Farfalle ei kyennyt pitelemään liian vetistä lientä pinnallaan, vaan soosi valui lautasen pohjalle. Mikä pettymys. Ruuan maussa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta koostumus pilasi täydellisen makuelämyksen. Kun söimme loput arkilounaaksi tällä viikolla, parempi puolisko keitti lisukkeeksi basmatiriisiä. Riisi imikin sopivasti liian kosteuden, joten koko makujen kirjo pääsi paljon paremmin oikeuksiinsa. Sitä varmasti avitti myös se, että maut olivat ehtineet tekeytyä jääkaapissa yön yli.

Päivän opetus: Kuuntele sisäistä kokkiasi, vaikka reseptissä sanottaisiin mitä.

Viikko 33. Prosciuttoon käärittyä lohta ja yrttisiä kylvövirvilän siemeniä

Kompastuitko otsikossa sanaan ”prosciutto” vai ”kylvövirvilä”? Ironista kyllä, italian kielen sana prosciutto on ainakin omaan kulinariasanastooni kuulunut jo pitkän aikaa, joten katse ei jää sitä tavaamaan. Sen sijaan ”kylvövirvilä” piti lukea pariin kertaan. Mikä virveli? Kylvövirvilä kuulostaa joltakin siementen kylvämiseen käytettävältä välineeltä. Sepä on kuitenkin hernekasvi, jonka siemenet tunnetaan linsseinä.

Totesin viime viikolla, että palkokasvit ovat olleet liian heikosti edustettuina kokkailuissani, joten nappasin marketin hyllystä paketin linssejä. Ja koska pakastimesta löytyi paketti lohifileitä, valitsin reseptiksi Jamie Oliverin prosciuttoon käärittyä lohta ja yrttisiä linssejä.

Antipasto

Linssinkeittoon ryhdyttyäni sain heti todeta, että palkokasviharjoitus tuli tarpeeseen. Olin jo Jamien ohjeen mukaan pannut linssit veteen ja kuumalle liedelle, kun satuin vilkaisemaan linssipussia. ”Huuhtele linssit ennen keittämistä.” Saaterin Jamie. Et sitten varoittanut. Ei muuta kuin kattila pois liedeltä, linssien huljuttelua ja uusi keitinvesi kehiin. Linssien poristessa suolasin ja pippuroin lohifileet ja käärin ne prosciuttoon, roiskin päälle oliiviöljyä ja nostin uunipannulle. Sitten silppusin pari kourallista persiljaa, basilikaa ja minttua sekä kolme kourallista tuoretta pinaattia.

Kun linssit olivat lähes kypsiä, panin lohipalat uuniin 200 asteeseen (220 ilman kiertoilmaa) noin 10 minuutiksi. Tämän jälkeen kaadoin kypsistä linsseistä pois suurimman osan vedestä ja heitin kattilaan silputut yrtit ja pinaatit, yhden sitruunan mehun, suolaa, pippuria ja muutama lorauksen oliiviöljyä ja pyörittelin sekoitusta kuumalla hellalla kunnes pinaatti oli kuumentunut. Yrttiset linssit ja prosciuttolohi tarjoiltiin kevyesti suolatun ja pippuroidun kreikkalaisen jogurtin kera.

Ensinnäkin tuli todettua, että suolattu possu (on se sitten prosciuttoa, pancettaa tai pekonia) tykkää lohesta ja lohi tykkää siitä possusta. Niin yksinkertaista ja niin hyvää. Yrtit ja linssit yrittivät parhaansa, mutta vihreät linssit maistuivat vähän suolattomalta hernekeitolta. Jogurtin kera ne menivät ihan mukavasti kalan lisäkkeenä, mutta mitään jokaviikkoista suosikkia tästä ei meidän perheeseen tule.

Lasi valkkaria ja vanha reseptivihko.
Siitä se ajatus sitten lähti.

Sunnuntaina lorautin lasillisen valkkaria ja kaivoin esiin vanhan sinikantisen reseptivihkoni. Kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini, ostin tavallisen ruutuvihon, johon kopioin äidin samanlaisesta kaikki oleelliset reseptit mokkapaloista rahkaiseen pizzapohjaan. Englantiin muuttaessani kapsäkit pakattiin tarkan suunnitelman mukaan, sillä mitään ylimääräistä ei mukaan mahtunut. Reseptivihko sinne piti kuitenkin mahduttaa. Vuosien varrella siihen on kirjattu kavereiden tarjoamia ruokia, omia luomuksia sekä liimattu lehdistä leikattuja ideoita.

Vihko alkaa olla melkein täynnä ja viimeisiltä sivuilta löytyy muun muassa itse kehittelemäni lempeän tulinen bataattikeitto. Kylmä ja sateinen viikko oli herätellyt keittohimon, joten ryhdyin juurestenkuorimistalkoisiin. Keiton kaveriksi pyöräytin saman vihkon aiemmille sivuille Pirkka-lehdestä nappaamani reseptin, porkkanasinihomejuustopuusteja. Toisille Pirkka-lehden legendaarisinta antia ovat niksit, minulle ruokaliitteen hyvät ja oivaltavat perusreseptit, joista voi itse tuunata halutessaan uusia versioita. Nytkin lisäsin hieman edelliseltä illalta jäänyttä pinaattia porkkanasinihomejuustotäytteeseen.

Lempeän tuliseen bataattikeittoon tarvitaan noin 500 grammaa bataattia (1-2), kaksi porkkanaa, noin 80 grammaa palsternakkaa (0,5-1), kaksi valkosipulinkynttä, yksi isohko peruna, yksi tai kaksi suurta kuivattua chiliä, litra vettä, noin puoli desiä ruokakermaa tai kookoskermaa, teelusikallinen kanelia, yksi kasvisliemikuutio ja suolaa.

Kaikki juurekset kuoritaan ja paloitellaan suunnilleen samankokoisiksi paloiksi ja pannaan kiehuvaan veteen kasvisliemikuution, hieman pilkotun valkosipulin ja kanelin kanssa. Kypsymisen loppuvaiheessa kattilaan lisätään murskattu chili. Kun juurekset ovat kypsiä, ne soseutetaan sauvasekoittimella keitinveteen. Kun sose on sileää, lisätään ruoka- tai kookoskerma ja suola ja kuumennetaan nopeasti kiehumispisteeseen. Tästä tulee noin neljä annosta tai kuusi alkupalakeittoannosta. Joukkoon voi tietenkin lisätä myös muita jääkaappiin unohtuneita kasviksia – itse hukkasin sinne tällä kertaa puolikkaan sipulin, joka löytyi vihanneslaatikon pohjalta.

Halutessaan keiton voi koristella lorauttamalla pinnalle kiemuran kookoskermaa, ripottelemalla siihen fetamurua tai vaikka krutonkeja. Meillä soppa sai siis seurakseen Pirkka-lehden porkkanasinihomejuustopuusteja pinaatilla tuunattuna. Huh huh, että oli hyvää, vaikka itse sanonkin. Voisin tätä makuparia syödä ainakin viikon kyllästymättä. Vinkki: laihdutusajoiltani vihkoon on jäänyt merkintä, että kulhollinen tätä keittoa on vain 2 Painonvartijoiden pistettä…

Kuka sanoo, ettei mikään hyvä tule purkissa?

Kerroin tuoneeni Belgiasta tuliaisena purkkicroissanteja ja pläjäytän tähän nyt inspiraatioksi kuvasarjan, josta toivon mukaan näkyy, miten helppo herkku ne ovat. Näitä siis saa kaikista isoista marketeista ja hyvin varustelluista pikkukaupoista Suomessa. Jos jääkaapista löytyy purkki tai pari, lauantaiaamun luksusaamiainen, näyttävä vierasvara tai arki-illan lohtuiltapala on noin puolen tunnin päässä.


Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen (kiertoilmauuni 180 asteeseen).
Tartu purkkiin merkitystä kulmasta ja lähde repimään pahvia auki.
Eikä hätää, vaikka se näyttäisi tältä (kuin pahvista lähtisi vain päällimmäinen kerros).
Jatka auki repimistä kunnes...



PAU! Purkki poksahtaa auki ja taikina tursuaa pahvisuikaleiden välistä.
Tartu purkin päistä ja kierrä sitä niin paljon auki, että saat taikinarullan ulos.



Kaikki työvaiheet voi suorittaa paistopellin päällä (vaikka pelti olisi brittiläistä lilliputtimallia),
joten työtasoja tai leikkuulautoja ei tarvitse liata.

Kun rullaat taikinaa auki huomaat, että se on perforoitu valmiiksi kolmioiksi.
Voit irrottaa ne toisistaan kokonaan veitsellä, taikinapyörällä tai lastalla.

Viillä kolmion kantaan keskelle noin neljän sentin viilto. Näin croissantit kohoavat paremmin.
Kääri sitten rullalle leveästä päästä kärkeen ja taivuta valmis rulla hieman kaarevaksi.
Jättämällä kärjen croissantin alle varmistat, ettei se uunissa noustessaan repeä.
Voit tehdä joko tavallisia croissanteja tai lisätä täytteeksi pienen määrän jotakin suolaista tai makeaa täytettä.
Tässä tein sekä tavallisia että sinihomejuustotäytteisiä croissanteja.

Voitele joko kanamunalla tai maidolla (itse pidän maitovoitelusta croissanteissa)
ja ripottele halutessasi päälle vaikkapa siemeniä.
Meidän sinihomejuustosarvet saivat ylleen auringonkukansiemeniä.
Sitten pelti sujautetaan uuniin reiluksi kymmeneksi minuutiksi.
Pakkauksessa paistoajaksi sanotaan 15-20 minuuttia,
mutta ainakin meidän uunilla se oli hieman alle 15 minuuttia.
Sarvien kullanruskea väri on paras indikaattori.

Lopuksi tuoreet, lämpimät croissantit pistellään poskeen valittujen lisukkeiden kera.
Nam.

Parhaimmillaan croissantit ovat tietenkin tuoreina, mutta jos niitä sattuu jäämään yli, ne voi halkaista ja täyttää vaikka jollakin hyvällä juustolla ja vihanneksilla. Oma suosikkini on brie ja mustaherukkahillo.

Viikko 32. Festival Fever

Viime viikonloppuna Farnham Food Fortnight huipentui Food Festivaliin aivan kotimme ulkopuolella. Linnakatu suljettiin liikenteeltä aamun pikkutunteina ja pian se täyttyikin herkkukojuista. Viime vuonna tämä kulinaristinen tapahtuma meni meiltä sivu suun, kun olimme vallan Euroopan toisella reunalla, joten nyt olin paitsi päättänyt tutustua jokaiseen kojuun perusteellisesti myös kutsunut työtovereita ihmettelemään tohinaa ylhäältä päin.

Aurinko porotti kuumasti kadunpätkällemme ja tarjosi mitä mainioimmat puitteet herkuttelulle. Aloitimme thairuokakojun kana- ja jättikatkarapusataylla, jotka huuhdeltiin Ascot Ales -panimon maistiaisilla ja Hogs Back Breweryn TEA-pintilla. Pääruuaksi parempi puolisko löysi tulisella makkaralla täytetyn sämpylän ja minä kanachorizopaellaa. Mikäpä olisi paremmin paellan kumppaniksi sopinut kuin viereisen teltan englantilainen kuohuviini.

Kotikaappien täytteeksi veimme mainittuja Ascot Ales -oluita, Chan Cham -kastikkeita, savuista Lapsang-teetä, jo ennestään tuttua villisikatuoremakkaraa chilillä ja limellä, saksalaistyyppistä savujuustoa, chorizoa sekä yhden jäniksen.



Home sweet home.

 Iltapäivä ja ilta jatkuivat leppoisissa merkeissä. Ravitsin armoitettuja kollegoita noutopöydällä, johon oli katettu vuohenjuustosalaattia, tomaattipiirasta, kalkkunapyöryköitä sitruunalla ja korianterilla maustettuna, lammaspullia mintulla ja valkosipulilla ryyditettynä, tsatsikia, juustoja, hapankorppuja ja karhunvatukoita, sekä quesadilloja chorizo- ja herkkusienitäytteellä. Emännöinnin tiimellyksessä kuvat noutopöydästä ja sen antimista jäivät ottamatta, joten niiden korvikkeeksi tässä seuraa muutama resepti. Tomaattipiiraan resepti (joka oli se tämän viikon uusi tuttavuus) löytyy Olive-lehden verkkosivuilta linkkiä klikkaamalla ja tsatsikin ohje tästä blogista.

Lammaspullat mintulla ja valkosipulilla

400 g lampaanjauhelihaa

2 valkosipulin kynttä

kourallinen tuoretta minttua

suolaa

mustapippuria

kananmuna

(ripaus korppujauhoja)

Silppua valkosipulinkynnet ja minttu hienoksi ja pane kulhoon jauhelihan kanssa. Lisää (meri)suola ja tuoretta mustapippuria ja yksi kananmuna. Rutistele aineksia paljain sormin, kunnes liha alkaa geeliytyä. Jos seos tuntuu liian kostealta, lisää hieman korppujauhoja ja vaivaa lisää. Pyörittele lihamassa pienehköiksi lihapulliksi ja anna niiden levätä hetki. Jos nostat pullat pidemmäksi aikaa jääkaappiin, ota ne huoneenlämpöön puolisen tuntia ennen paistamista. Kuumenna pannu ja lisää siihen hieman oliiviöljyä (tai muuta ruokaöljyä). Nostele pullat pannuun ja ravistele pannua heti, jotteivät pullat ehdi painua littanaan. Anna paistua vähän väliä pannua ravistellen kunnes pullien pinta on kauttaaltaan tummanruskea. Tarjoa kuumana tai kylmänä tsatsikin kanssa tai pitaleivän täytteenä muiden lisukkeiden kanssa.

Kalkkunapyörykät sitruunalla ja korianterilla

500 g kalkkunanjauhelihaa
yhden sitruunan mehu (ja halutessasi hieman raastettua sitruunankuorta)
kourallinen tuoretta korianteria
yksi kuivattu chili
suolaa
mustapippuria
kananmuna
(hieman korppujauhoja)

Yhdistä jauheliha, sitruunan mehu (sekä hieman raastettua kuorta, jos haluat voimistaa sitruunan makua), silputtu korianteri, murskattu chili, (meri)suola, tuoretta mustapippuria sekä kananmuna kulhossa ja vaivaa kuten edellisessä reseptissä, kunnes liha geeliytyy. Jos massa tuntuu kostealta ja löysältä, vaivaa joukkoon hieman korppujauhoa. Pyörittele liha pyöryköiksi ja paista kuten yllä. Tarjoa kuumana tai kylmänä thai-tyyppisen sweet chili -kastikkeen kanssa.

Viikko 31. Belgium, twelve points - België, twaalf punten

Toissa viikolla Kaksi cavaa kävi tutustumassa Flanderin ruokakulttuuriin. Eurostar, tuo Euroopan raideliikenteen kummajainen, kiidätti meidät perjantai-iltana Englannin kanaalin ali ja Ranskanmaan yli Brysseliin, josta jatkoimme matkaa paikallisjunalla Belgian flaamilaiseen sydämeen. Leuvenissa meitä oli vastassa herra van D, joka oli aulis ja kärsivällinen matkaoppaamme viikonlopun ajan.

Se elokuvasta tuttu torni.

Aloitimme Flanderin valloituksen Bruggesta, jonka keskiaikainen miljöö oli valitettavasti – muttei kuitenkaan yllättäen – houkutellut muutaman muunkin matkailijan paikalle. Tämä Pohjoisen Venetsia oli kuitenkin varsin valloittava syyskuun auringossa, joten nautimme täysin siemauksin toreista, markkinoista, oluesta ja tietenkin belgialaisesta suklaasta. Suklaakaupoille katukuvassa pisti kampoihin oikeastaan vain pitsikaupat, joita oli lähes yhtä runsain mitoin. Pitsit jätimme suosiolla ryhmämatkamummoille, mutta suklaata sentään piti ostaa. Valitsin yltäkylläisestä tarjonnasta Moeder Babelutten suklaakuorrutteisia hasselpähkinöitä. En tule koskaan myöntämään, että mikään suklaa olisi parempaa kuin Fazerin maitosuklaa, mutta kyllähän ne belgialaisetkin sen homman osaavat näköjään.

Sunnuntaina tutustuimme isäntämme herra van D:n kotikaupunkiin Leuveniin. Yliopistokaupunki alkoi juuri sinä sunnuntaina täyttyä uusista opiskelijoista, mutta turisteja oli onneksi vähänlaisesti. Iltapäivän kaupunkikävely päättyi olutravintola De Fiere Margrietiin (Margharetaplein 11, Leuven), jonka listalta löytyy yli 200 belgialaista olutta. 1200-luvulla Leuvenissa kuolleen marttyyrineidon mukaan nimetyssä baarissa soi 80- ja 90-lukujen musiikki ja televisio näytti pyöräilyä – oltiinhan sentään kilpapyöräilyn luvatussa maassa. Cavaakin olisi baarin listalta löytynyt, mutta eihän sitä kehtaa olutbaarissa tilata. Niinpä tilasin Celtic Angelin. Ja Dikke Mathilen. Ja Flierefluiterin. Ja opin lausumaan Hoegaardenin oikein. Kolmannen (pienen) oluen jälkeen alkoi jo nälkäkin kolkutella, joten jatkoimme matkaa. Ravintolaa etsiessämme törmäsimme tivoliin, jossa pyssysankarini ampui taitavasti ja voitti minulle kumiliskon nimeltä Marcelo.

Tiedättehän, että ranskanperunat eivät ole oikeasti ranskanperunoita vaan belgianperunoita, sillä erään vanhan kirjoituksen mukaan Espanjan Alankomaissa, Meuse-joen laaksossa (alueella, joka on nyt Belgiaa) köyhät paistoivat pikkukalojen sijaan kalan muotoon leikattuja perunasuikaleita upporasvassa jo varhain 1600-luvulla. Ja sitten tulivat ranskalaiset ja pilasivat kaiken. Mehän tiedämme, miltä se tuntuu, kun meiltä on joulupukkia ja ruisleipää viemässä vuoroin ruotsalaiset ja vuoroin venäläiset. Belgianperunoita siis piti nyt maistaa, ja koska sinisimpukat on toinen peribelgialainen herkku, suuntasimme paikallista ruokaa tarjoavaan De Valck -ravintolaan. Miekkoset eivät mereneläviin koskeneet, mutta minä nakkelin poskeeni kattilallisen simpukoita valkoviinissä ja valkosipulissa. Ja tietenkin niitä belgianperunoita.

EU.

Maanantaina herra van D:n piti palata töihin, joten me lomalaiset käänsimme nokkamme kohti ranskankielistä Belgiaa ja tietenkin Brysseliä. Halusin nähdä sen EU:n. Kävimme toki katsomassa sitä pissaavaa poikaakin, mutta en edes mainitse sen nimeä. Niin surkea kaveri se kyllä oli. Älkää menkö. Mutta jos vahingossa sinne eksytte, sitä vastapäätä on oikein mukava pubi.

Emme harmiksemme törmänneet Olli Rehniin parlamentin kulmilla, joten lähdimme kotiin. Tuliaisiksi ostimme kulmakaupasta goudaa, purkkicroisantteja (joita saa Suomesta, mutta ei täältä) sekä muutaman pullollisen olutta. Kaupoissa oli muuten tarjolla myös suomalaista emmentalia, sillä belgialaiset kuulemma tykkäävät suomalaisesta juustosta. Luulen kyllä, että ne syövät sitä vain ärsyttääkseen ranskalaisia.

Viikko 30. Frittata, eli miten hyödyntää nahistuneet kasvikset ja muut jääkaapin jämät

Viime viikolla mentiin aika helpolla, nimittäin laitoin perjantai-illan suolapalaksi frittataa. Frittata on Italian vastine Espanjan tortillalle, eli eräänlainen munakas. Frittataan kuuluu siis olennaisena kananmunat sekä täyteaineet, jotka voivat olla vihanneksia, juustoa tai jopa pastaa. Tähän on siis kätevä piilottaa jääkaappiin jääneet jämät ja viikon tähteet. Frittata voidaan kypsentää kokonaan hellalla paistinpannulla tai sitä voi kypsentää ensin pannulla ja sitten uunissa grillivastuksen alla tai kokonaan uunissa, kuten minä tein.


Meidän vihanneslokerosta löytyi kesäkurpitsaa ja perunaa. Juustoiseksi kumppaniksi ostin walesilaista pehmeää vuohenjuustoa ja sekoittelin joukkoon vielä niin ikään jääkaapin perukoilta löytynyttä pestoa. Paistoin ohuiksi kiekoiksi viipaloitua kesäkurpitsaa ensin oliiviöljyssä vain sen verran, että sen pinta sai hiukan väriä. Sekoittelin sitten kesäkurpitsakiekot kulhossa kypsien perunakuutioiden ja peston kanssa ja lisäsin seokseen lopuksi kananmunat, suolaa ja pippuria. Kumosin koko seoksen voideltuun piirakkavuokaan ja murentelin vuohenjuuston päälle.

Frittata kypsennetään hitaasti, joten annoin vuoan olla 170-asteisessa uunissa lähes 45 minuuttia. Frittata kehotetaan tarjoamaan salaatin ja leivän kanssa, mutta perjantai-illan uupumuksessa jaksoin heittää lautasen reunalle vain vähän rucolaa ja tomaattia. Hyvääpä tuo oli silti. Ja maistui vielä kylmänä lauantaiaamiaisellakin sekä maanantain leftovers-lounaalla työmaalla.

And the dish ran away with the spoon

Kuvauksellisia (ja käytännöllisiä) astioita ostamassa lounastunnilla. Kuppi ja tassi ovat englantilaista luuposliinia. Ruusut olin muuten ostanut jo viikonloppuna - en siis juossut kukkakauppaan kupin ostamisen jälkeen hakemaan kuvausrekvisiittaa kuvausrekvisiitalle.

Löysinpä vintagekorvakorutkin samalla reissulla.

Viikko 29. Surf 'n' Turf katalonialaiseen tapaan

Kuuma, kesäinen viikko huipentui mahtavaan viikonloppuun täällä vesisateen ja tuulen luvatussa maassa. Posteljooni oli vihdoin perjantaina kantanut kotiin odotetun Glorian ruoka & viini -lehden, josta lauantain aamukahvia siemaillessa löytyi montakin houkuttelevaa reseptiä. Jotenkin teki mieli ruokaa, jota voisi lapata suuhun leivän kanssa, joten valitsin katalonialaisen mar i muntayan, pataruuan, jonka suurukseen, picadaan, tulee muun muassa tummaa suklaata. Lehden suosittelemaa katalonialaista Mencia-rypäleestä valmistettua punaviiniäkin löytyi Majestic-viinikaupan valikoimasta, joten suuntasimme ihan ensin viinikaupoille.


Majesticilla on kuuden pullon minimiostoraja, joten mukaan valikoitui kahden katalonialaisen mencian lisäksi myös argentiinalaista malbecia sekä shirazia (viini on nimeltään Gestos ja se on sekoitus korkealla ja matalalla sijaitsevien kasvualueiden rypäleistä), itävaltalaista grüner veltineriä sekä tietenkin cavaa (Codorníu Reina Maria Cristina Blanc de Noirs 2008).

Poikkesin jälleen yhdessä charity shopissa astioidenbongausreissulla ja löysinkin todellisen aarteen – tämän vieressä näkyvän vaa’an. En ole ennen omistanut keittiövaakaa, koska Suomessa tavataan resepteissä käyttää tilavuusmittoja. Täällä sen sijaan kuivien ainesten määrä ilmoitetaan lähes poikkeuksetta painomitalla. Vaa’an hankinta on siis ollut mielessä jo pitkään, mutta kohdalle ei ole sattunut kuin niitä rumia digitaalivaakoja. Koska olen tähänkin saakka pärjännyt ihan kohtalaisesti arvuuttelemalla ja toisinaan eri taulukoiden avulla muuntamalla mittoja unsseista ja grammoista tilavuusmitoiksi, arvelen, että tämä 20 gramman tarkkuudella punnitseva kaunotar on aivan riittävän tarkka minun käyttööni.

Saimme yllättäen illallisvieraaksi erään työtoverin, joten ilta-auringossa katukivetyksellä nautittujen virvokkeiden jälkeen siirryimme porukalla ruuanlaittoon. Delegoin sipulin pilkkomisen vieraalle ja aloitin itse kanan ruskistamisella. Ruskistin siis oliiviöljyssä neljä kolmeen palaan leikattua broilerin rintafileetä, maustoin ne suolalla ja pippurilla ja nostin sivuun. Tämän jälkeen kuullotin vieraan pilkkomia sipuleita oliiviöljyssä, kunnes ne olivat kullankeltaisia ja aivan pehmeitä. Sipuleihin lisättiin tomaattimurskaa, jonka jälkeen keitosta hauduteltiin parikymmentä minuuttia. Seuraavaksi lisättiin valkoviiniä, suolaa ja pippuria ja keiteltiin koko sörsseli kokoon.

Näin valmistui sofregit-haudutusliemi. Liemi siirrettiin sitten kattilaan, siihen lisättiin vettä ja ruskistetut broilerinpala. Broilerin hautuessa puolisen tuntia valmistin picada-suurusteen, jota varten parempi puoliskoni oli raastanut 30 grammaa tummaa suklaata (70-prosenttista). Suklaan lisäksi tarvittiin paahdettuja, kuorittuja manteleita, runsaasti valkosipulia, viipale kuivaa leipää, pari oksaa timjamia, muutama oksa persiljaa sekä suolaa ja pippuria. Nämä suhautettiin blenderillä tahnaksi (tai no, itse lisäsin lorauksen oliiviöljyä, koska lopputulos ei mielestäni vaikuttanut kovin tahnamaiselta).

Kun broilerit olivat kypsiä, nostin ne lämpimään tarjoiluastiaan ja lisäsin haudutusliemeen picadan sekä kourallisen raakoja jättikatkarapuja. Rapujen kypsyttyä kaadoin koko komeuden broilerinpalojen päälle. Padan ohella tarjoilin vain rapeakuorista maalaisleipää (jota en kylläkään ajanpuutteessa ollut leiponut itse).

Lämmittävä pataruoka saattaa kuulostaa juuri kehumanani kuumana viikonloppuna oudolta ruokavalinnalta, mutta illat ja yöt ovat täälläkin jo viilenneet, joten auringon laskettua täyteläinen pataruoka, rapea leipä ja maukas katalonialainen punaviini olivat omiaan kynttilänvalossa hyvässä seurassa. Koko raati tykkäsi ja söi vatsansa täyteen. Padasta huokui upea yrttien ja tumman suklaan tuoksu. Maussa suklaa toi panoksensa vain pyöreydellään ja täyteläisyydellään – miksikään suklaakanapadaksi lopputulosta ei voi luonnehtia. Ensi kerralla ajattelin kokeilla kanan sijaan kaniinia, mutta muuten variaatioihin ei ole tarvetta.

ps. Kuvaaminen jäi tällä kertaa vähemmälle, koska en raaskinut antaa vieraan odotella emännän asetellessa kananpaloja ja leipäviipaleita täydellisiin kuvakulmiin. Mutta kelpaahan tuota vaakaa ihailla sen sijaan.

Tähän on tultu

Kyllästyin siihen, että astioita on vain kourallinen (mikä on tosin tarkoituksellista – emme halua roudata sitten aikanaan Suomeen kontillista kippoja, kun varastossa odottaa vähintään riittävä keittiövarustus), josta ei koskaan tunnu löytyvän kuvattavaan ruokaan sopivan kokoista ja näköistä kapistusta. Innostuin siis viime viikolla kiertämään charity shoppeja kuvausrekvisiittaa metsästäen.

Mukaan tarttui jo aiemmin viikolla terrakottakulho, josta on tarjoiltu jo keskiviikon tapasiltana chili-valkosipulikatkarapuja (astiat tulevat siis ihan oikeasti käyttöönkin – eivät vain kuvattaviksi). Viikonloppuna löysin kuvassa näkyvät pienet aasialaistyyliset lautaset pilkkahintaan 99 penceä kappale! Ensi viikonloppuna kenties lisää...

Viikko 28. Una empanada gigante

Töihinpaluun aiheuttamaa ahdistusta lievittääksemme vietimme viime viikon keskiviikkona – viimeisenä lompäivänä – tapasiltaa El Clásicon äärellä. Halusin valmistaa tuttujen ja turvallisten tapasherkkujen lisäksi jotakin uutta ja päädyin empanadoihin, pieniin pasteijoiden tapaisiin piiraisiin. Taikinaohjeet tietenkin hieman vaihtelevat, mutta koska keittiön ikkunapenkiltä löytyy tapasruokakirja, en lähtenyt merta edemmäs kalaan. Kirja tosin esittelee vain yhden täytevaihtoehdon: tonnikalan. Olin jo päättänyt tehdä kanatäytteen, joten sävelsin itse sen reseptin. Täytettä varten pilkoin ja kuullotin valkosipulia, punasipulia ja paprikaa sekä hieman kuivattua chiliä. Lisäsin pehmenneiden sipulien joukkoon oreganoa, mustapippuria, suolaa sekä tomaattipyreetä. Kanafileet paistoin erikseen ja maustoin ne vain suolalla ja pippurilla. Pilkoin aivan lopuksi kypsät fileet pieniksi kuutioiksi ja lisäsin sipuliseokseen.


Taikina vaikutti yksinkertaiselta: jauhoja, voita, suolaa ja kananmuna. Varsin pian jauhojen ja voin yhteen nyppimisen jälkeen aloin kuitenkin epäröidä yhden kananmunan riittämistä jauhomuruseoksen koossa pitämiseen. Eihän se riittänyt. Likimainkaan. Lisäsin toisen munan ja vielä tilkan lämmintä vettäkin, jonka jälkeen sain muotoiltua taikinasta jonkinnäköisen pallon. Vieläkin se vaikutti aika kuivalta. Taikina oli määrä nostaa jääkaappiin puoleksi tunniksi. Sen jälkeen se tuli kaulita ja leikata lasia tai lautasta apuna käyttäen halkaisijaltaan 10-15-senttisiksi kiekoiksi. Parin ensimmäisen kaulinrullauksen jälkeen tiesin, että vaikka onnistuisinkin kaulimaan taikinasta levyn, siitä leikatut kiekot eivät taatusti kääriytyisi kauniisti täytteen ympärille vaan repeytyisivät. Niin pielessä taikinan koostumus yhä oli.

Koska en halua heittää ruokaa hukkaan ja koska kanatäyte oli varsin herkullista, tein nopean päätöksen. Kaulin levyä niin ohueksi kuin uskalsin ja leikkasin sen pizzapyörällä suorakaiteen muotoiseksi. Sitten ladoin kaiken täytteen taikinalevyn keskelle ja taitoin pitkät sivut kiinni siten, että taitekohta jäi rullan alle. Lopuksi suljin päät haarukalla painellen. Pienten empanadojen sijaan siis tapaspöytään oli tulossa yksi jättiläisempanada tai ehkäpä paremminkin suolainen struudeli. Voitelin struudelin keltuaisella ja pistelin siihen reikiä haarukalla. Lopuksi törkkäsin käärön uuniin 180 asteeseen noin puoleksi tunniksi.

Lopputulos: ihan siisti, hyvin leikkautuva struudeli, jonka taikina kyllä oli melkoisen kuivaa. Täyte oli yhtä mehevä kuin alkujaankin, joten sen ohessa ei muutama kuiva taikinanpala haitannut. Jättiläisempanadasta tuli siis projektin tähän mennessä eniten mönkään mennyt resepti, mutta syytän siitä tapaskirjan ohjetta. Kokeneempi leipoja olisi ehkä jo reseptiä lukiessaan huomannut ainesten suhteissa jotakin mätää ja osannut korjata ongelman ajoissa, mutta minä olenkin enemmän kokkityyppiä.

Struudeli maistui muiden tapasherkkujen ohella jalkapalloa jännätessä. Oikea joukkuekin voitti.