Viikko 28. Una empanada gigante

Töihinpaluun aiheuttamaa ahdistusta lievittääksemme vietimme viime viikon keskiviikkona – viimeisenä lompäivänä – tapasiltaa El Clásicon äärellä. Halusin valmistaa tuttujen ja turvallisten tapasherkkujen lisäksi jotakin uutta ja päädyin empanadoihin, pieniin pasteijoiden tapaisiin piiraisiin. Taikinaohjeet tietenkin hieman vaihtelevat, mutta koska keittiön ikkunapenkiltä löytyy tapasruokakirja, en lähtenyt merta edemmäs kalaan. Kirja tosin esittelee vain yhden täytevaihtoehdon: tonnikalan. Olin jo päättänyt tehdä kanatäytteen, joten sävelsin itse sen reseptin. Täytettä varten pilkoin ja kuullotin valkosipulia, punasipulia ja paprikaa sekä hieman kuivattua chiliä. Lisäsin pehmenneiden sipulien joukkoon oreganoa, mustapippuria, suolaa sekä tomaattipyreetä. Kanafileet paistoin erikseen ja maustoin ne vain suolalla ja pippurilla. Pilkoin aivan lopuksi kypsät fileet pieniksi kuutioiksi ja lisäsin sipuliseokseen.


Taikina vaikutti yksinkertaiselta: jauhoja, voita, suolaa ja kananmuna. Varsin pian jauhojen ja voin yhteen nyppimisen jälkeen aloin kuitenkin epäröidä yhden kananmunan riittämistä jauhomuruseoksen koossa pitämiseen. Eihän se riittänyt. Likimainkaan. Lisäsin toisen munan ja vielä tilkan lämmintä vettäkin, jonka jälkeen sain muotoiltua taikinasta jonkinnäköisen pallon. Vieläkin se vaikutti aika kuivalta. Taikina oli määrä nostaa jääkaappiin puoleksi tunniksi. Sen jälkeen se tuli kaulita ja leikata lasia tai lautasta apuna käyttäen halkaisijaltaan 10-15-senttisiksi kiekoiksi. Parin ensimmäisen kaulinrullauksen jälkeen tiesin, että vaikka onnistuisinkin kaulimaan taikinasta levyn, siitä leikatut kiekot eivät taatusti kääriytyisi kauniisti täytteen ympärille vaan repeytyisivät. Niin pielessä taikinan koostumus yhä oli.

Koska en halua heittää ruokaa hukkaan ja koska kanatäyte oli varsin herkullista, tein nopean päätöksen. Kaulin levyä niin ohueksi kuin uskalsin ja leikkasin sen pizzapyörällä suorakaiteen muotoiseksi. Sitten ladoin kaiken täytteen taikinalevyn keskelle ja taitoin pitkät sivut kiinni siten, että taitekohta jäi rullan alle. Lopuksi suljin päät haarukalla painellen. Pienten empanadojen sijaan siis tapaspöytään oli tulossa yksi jättiläisempanada tai ehkäpä paremminkin suolainen struudeli. Voitelin struudelin keltuaisella ja pistelin siihen reikiä haarukalla. Lopuksi törkkäsin käärön uuniin 180 asteeseen noin puoleksi tunniksi.

Lopputulos: ihan siisti, hyvin leikkautuva struudeli, jonka taikina kyllä oli melkoisen kuivaa. Täyte oli yhtä mehevä kuin alkujaankin, joten sen ohessa ei muutama kuiva taikinanpala haitannut. Jättiläisempanadasta tuli siis projektin tähän mennessä eniten mönkään mennyt resepti, mutta syytän siitä tapaskirjan ohjetta. Kokeneempi leipoja olisi ehkä jo reseptiä lukiessaan huomannut ainesten suhteissa jotakin mätää ja osannut korjata ongelman ajoissa, mutta minä olenkin enemmän kokkityyppiä.

Struudeli maistui muiden tapasherkkujen ohella jalkapalloa jännätessä. Oikea joukkuekin voitti.