Viikko 10. Simatrauman selätys

Lapsuuden vappuihin kuuluivat sima ja munkit. Äidin paistamat munkkirinkilät olivat ihan parasta herkkua, siman suurkuluttaja en ollut. Ehkä syy siihen piilee ala-asteajan tragediassa. Ensimmäisellä tai toisella luokalla koulussa järjestettiin vappunyyttärit. Minulla oli hieno eväspullo, jonka äiti oli täyttänyt simalla. Pullo oli keltainen, ja kun sen suurta yläosaa käänsi, sivussa olleesta reiästä työntyi pilli, josta sisältöä saattoi imeä. Kävipä vain niin, että kovasti käynyt sima ei mahtunut enää kuplimaan tiiviissä pullossa vaan purskautti koko kapistuksen hajalle kesken oppitunnin, ennen iltapäivän nyyttäriosuutta.

Traumoista huolimatta päätin ryhtyä siman tekoon, koska hieman pelkään upporasvassa paistamista. Eiköhän sekin pelko vielä tule tämän projektin aikana selätettyä, mutta en taida vielä olla valmis. Äidin ohjeen mukaan siis ryhdyin hommiin tiistaina. Tiesin, että ensimmäinen haaste olisi löytää tuorehiivaa. Kävelin siihen vähän eksoottisemmalla valikoimalla varustettuun markettiin toiveikkaana. Takaraivooni oli jostakin jäänyt mielikuva tuorehiivapaketeista, mutten kuollaksenikaan muistanut, mistä kuvajainen oli peräisin. No ei ainakaan tästä marketista. Myyjä, jolta asiaa kysyin tunnisti tuotteen, mutta myönsi, ettei edes tietäisi missä tuorehiivaa säilytettäisiin. Arvasin, että kylän toisesta marketista olisi turha mennä kyselemään, joten marssin jälleen terveysruokakauppaan, joka oli minut pelastanut myös ruisjauhoetsinnässäni. Valistunut myyjä tiesi oitis, mistä tuotteesta oli kyse, mutta valitteli, ettei se kuulunut heidän valikoimiinsa. Koska leipomoa kylässä ei ole eikä panimoakaan ihan kävelymatkan päässä, päätin ryhtyä kokeiluun kuivahiivalla. Tuunasin siis äidin reseptiä vaihtamalla ”herneen kokoisen palan” tuorehiivaa ¼ teelusikalliseen kuivahiivaa.

Itse liemenkeittelyhän oli varsin nopea ja yksinkertainen prosessi. Jätin sen vuorokaudeksi huoneenlämpöön pyyhkeen alle käymään ja toivoin parasta.

Seuraavaksi ongelmaksi muodostui sopivien korkkien löytyminen. En halunnut turvautua rumiin muovisiin kuplavesipulloihin, koska olin varta vasten pessyt tummia, lasisia siideripulloja tarkoitusta varten. Pullotin siman siis niihin ja paremman välineen puuttuessa pingotin kunkin pullon suulle tuorekelmun. Jätin pullot vielä vuorokaudeksi huoneenlämpöön ja vasta seuraavana päivänä siirsin ne jääkaapin perukoille. Lauantain keittiökauppavisiitillä sitten vihdoin löytyi vivulla suljettavia korkkeja, joilla jälkikäteen korvasin kelmukyhäelmän.

Tänään sunnuntaina siemaistu pikamaistiainen varmisti helpotuksekseni että ainakin jonkinlaista käymistä oli tapahtunut. Todellinen tulikoe on huomenna maanantaina, kun juomaa tarjoillaan saarivaltiolaisille. Saapa nähdä, miten keitos maistuu, kun jo hieman skeptisinä kuuntelivat vakuutteluitani siitä, ettei tämä ”kotipolttoinen” ole (ainakaan kovin) alkoholipitoista. Juovathan sitä sentään lapsetkin koulun nyyttikesteillä. Jos pullo kestää.

Viikko 9. Voi, voi ja lämmin leipä

Uunituore reikäleipä ja päälle voita. Onko mitään kotoisampaa ja lohdullisempaa? Isomummon johdolla meillä leivottiin niiden perunapiirakoiden lisäksi myös reikäleipiä. Mummo teki taikinan puiseen tiinuun, jonka reunoille edellisen satsin jämät olivat kovettuneet. Valmiit kiekot sujautettiin leivinuunin perukoille pitkävartisella leipälapiolla.

Ei ole Linnakadulla puista taikinatiinua, eikä tuo viallinen kiertoilmauunikaan ottele samassa sarjassa Tyrvännön leivinuunin kanssa, mutta rohkeasti päätin silti ryhtyä ruisleivän tekoon. Juuren alun nappasin Hollolan Pulla-Poikien mainion ruislimpun kannikoista, jotka olin säästänyt viikonlopulta. Limppu oli peräisin edelliseltä Suomen-reissulta. Ruisjauhoja kylän kummastakaan marketista ei saa, mutta onneksi pääkadulta löytyy Holland & Barrett –terveysruokakauppa, jonka ”vegan baking” –hyllystä(?) löytyy puolen kilon pusseja englantilaista ruisjauhoa hintaan 1,49 puntaa kappale.

Tiistaina raaputtelin limpunkantojen sisukset taikinavatiin veden ja ruisjauhojen joukkoon ja peitin kelmulla. Otin osviitan Taikinatiinu-blogista. Torstaiaamuna juuri jo kupli lupaavasti, joten työpäivän päätyttyä sekoitin joukkoon suolaa ja lisää ruisjauhoja. Nostatin taikinaa pari tuntia WC:ssä (koska täysillä paahtavan pyyhkeenkuivaustelineen ansiosta se on ehdottomasti lämpimin huoneemme), minkä jälkeen leivoin sen neljäksi reikäleiväksi. Tässä vaiheessa lohkaisin taikinasta juuren vastaisuuden varalle jääkaappiin odottelemaan. Leivät lepäilivät leivinliinan alla vielä tunnin verran ennen kuin paistoin niitä puolisen tuntia n. 210-asteisessa uunissa.

Ensimmäisinä odottaviin suihin upposivat voinokareen kera juomalasilla leikatut leipien ”reiät”. Niiden päälle silpaistiin vielä puolikas reikäleipä ihan iltapalaksi. Töihinkin maltoin maistiaiset viedä, kun olin perunapiirakoiden kohdalla saanut palautetta siitä, että vain kehuin leiponeeni enkä sitten jakanut tuloksia. Pari kiekkoa säilyi sentään pakastettavaksikin.

Ruisreikäleipä 1.0 oli rehdin rukiista ja rouheaa, mutta parannettavaakin jäi. Ohje ei ollut kovin tarkka juuren määrän suhteen. Taidan ensi kerralla kokeilla hieman runsaammalla juurella, josko happamuuttakin siten saataisiin lisää. Leivoin myöskin leivät hieman liian ohuiksi: pehmeää sisusta oli varsin niukalti. Toisaalta tämä oli raadin toisen (sen paremman) puoliskon mielestä pelkästään positiivista, koska kuori on kuulemma parasta. Itse suosin reikäleivän ”aromireunoja”, jotka olivatkin varsin aromikkaita. Ajan säästämiseksi paistoin leivät ritilän päälle levitetyllä leivinpaperilla (näin sain uuniin kaksi leipää kerrallaan, koska kummalliseen brittiläiseen miniuunipeltiin olisi mahtunut vain yksi), mutta luulen sen vaikuttaneen pohjan paistumiseen. Ensi kerralla siis ei ajassa pihistellä vaan leipiä paistetaan kärsivällisesti yksi kerrallaan pellillä. Limppu ja ruisvuokaleipä lienevät myös kokeilulistalla. Saatanpa toimiston juhannusjuhliin leipoa satsin pikkunappeja, jos hyvälle päälle satun…

Viikko 8. Sitruunajuustokakku

Yleisön pyynnöstä lisään sitruunajuustokakun ohjeen.

225 g Digestive-keksejä
100 g voita
250 g mascarponea
600 g(!)täysrasvaista maustamatonta tuorejuustoa
2 kokonaista munaa sekä
2 keltuaista
3 sitruunan kuori
1 sitruunan mehu
4 ruokalusikallista vehnäjauhoja
175 g sokeria

Rouhi keksit hienoksi muruksi yleiskoneella, sauvasekottimella tai muulla vekottimella ja sekoita joukkoon sulatettu voi. Painele seos leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan pohjalle ja nosta jäähtymään jääkaappiin täytteen tekemisen ajaksi.

Sekoita kaikki muut aineet suuressa kulhossa täysin tasaiseksi seokseksi. Kaada seos jäähtyneen keksipohjan päälle ja nosta vuoka uuniin (180 astetta / 160 astetta kiertoilmalla). Paista 35-40 minuuttia, kunnes kakun tytinä heiluttaessa on tasainen. Sammuta uuni, mutta jätä kakku jäähtymään uuniin. Anna jäähtyä hyvin haaleaksi uunissa ja kylmäksi jääkaapissa. Valmis!

Muutamia huomioita:
- Unohdin itse vehnäjauhon juustoseoksesta... Hyvä tuli silti
- Sokeria ei ollut kaapissa kuin 150 grammaa, mutta siitä tuli kyllä aivan riittävän makia kakku
- Sen sijaan olen täysin vakuuttunut siitä, että margariini ei käy voin asemesta eikä vähärasvainen tuorejuusto täysrasvaisen tilalla
- Tuo tasainen tytinä ei oikein minulle auennut. Ehkäpä sillä tarkoitetaan sitä, ettei keskusta vaikuta löysältä ja reunat hyytyneeltä. 35 minuuttia meidän falskaavassa ja muutenkin kehnohkossa kiertoilmauunissa teki tehtävänsä, joten ei tämä kaakku kovin herkkähipiäinen taida olla
- Ohjeen suositus lisukkeeksi on pinnalle hapankermaa ja lemon curdia (eli brittiläistä sitruunatahnaa). Itse olisin tehnyt vadelmakastikkeen, mutta koska ei ole vielä vadelma-aika, eikä kauppojen pakastealtaistakaan niitä löytynyt, koristelin juustoherkun tuoreilla (espanjalaisilla) mansikoilla

PS. Reseptin ravintosisältö kertoo, että kaloreita annoksessa on 705 kcal. PAU!

Viikko 7. Ruijanpallasta berberien tapaan

Opin tämän viikon projektiruokaa tehdessä monta arvokasta asiaa. Ensinnäkin marketin palvelutiski ei välttämättä ole paras paikka ostaa kalaa – etenkään pitkänä viikonloppuna, illansuussa, kun työvuorossa ovat taatusti opiskelijaparat, jotka eivät erota lohta lahnasta ilman merkintäkylttejä. Voi käydä niin, että kahden ruijanpallasleikkeen sijaan saa yhden leikkeen ja yhden 300-grammaisen pyrstönpään.

Toiseksi opin, että ruijanpallaksella (hippoglossus hippoglossus) on nahka kuin virtahevolla (hippopotamus amphibius) ja että sen läpäisyyn tarvitaan rälläkkä. Tai ainakin kunnon kalaveitsi.

Kun neljän käden voimin saimme kampelakalan erotetuksi paksusta nahastaan, peitin sen jogurttiharissamarinadiin ja nostin jääkaappiin maustumaan. Pohjois-Atlantilla elelevälle eväkkäälle valmistettiin pohjoisafrikkalaiset lisukkeet: yrttikuskusta sekä mintulla ja limetillä maustettua kurkkusalaattia. Parempi puoliskoni sai kunnian valmistaa kurkkusalaatin, jota varten vuoltiin yksi kurkku juustohöylää apuna käyttäen pitkiksi viipaleiksi keskustan siemenosaa lukuun ottamatta. Kurkkusuikaleisiin sekoitettiin maustamatonta jogurttia, silputtua tuoretta minttua ja noin puolikkaan limetin mehu.

Kuskus pantiin turpoamaan kuumaan kanaliemeen, johon oli sekoitettu lusikallinen harissaa. Turvonneeseen kuskukseen sekoitettiin silputtua persiljaa, minttua ja korianteria, pari ruokalusikallista vinaigrettea sekä mustapippuria ja suolaa.
Marinoitu ruijanpallas käytettiin kuumalla pannulla ja viimeisteltiin jogurttimarinadilla kuorrutettuna uunissa.

Siihen nähden, että pohjalla elelevä ruijanpallas käyttää ravinnokseen kaiken minkä kiinni saa, sen maku oli itsessään hyvin mieto ja miellyttävä. Rakenne oli jopa lihaisa. Korkeahko kilohinta kuitenkin vaikuttanee siihen, ettei siitä meidän perheen ruokapöydän vakiokamaa tule. Sen sijaan jogurttiharissamarinadi katsottiin käyttökelpoiseksi muidenkin kalojen ja ehkäpä kanankin kanssa. Myös mausteinen yrttikuskus ja raikas kurkkusalaatti miellyttivät raatia. Italialaisen valkoviinin kanssa kokonaisuus oli oikein toimiva lankalauantai-illalliseksi.

Viikko 6. I loves you, Porky

Viikko 6:n teemana oli brittiruoka. Selailin pari viikkoa sitten ostamaani Jamie’s Great Britain -kirjaa ja punnitsin, tekisinkö piirasta, makkaroita ja muusia vaiko fish’n’chipsiä. Reilun viikon takaisella pubi-illallisella kyselin natiiveilta, mikä on heidän suosikkinsa perusbrittiläisistä sapuskoista. Ylivoimaisesti eniten ääniä sai toad in a hole, vapaasti suomennettuna ”konna kolossa”. Tuota perin kummallista makkaravuokaa tulee varmasti vielä testattua, mutta päätinpä kuitenkin paremman puoliskon syntypäivän kunniaksi kokeilla kunnon viikonloppupaistia. Edellisviikonlopun torikäynnin possusämpylän innoittamana paistiksi valikoitui porsaankylki.

Paisti hankittiin jääkaappiin viikonlopun kynnyksellä, mutta kokkauspäivä oli jälleen sunnuntai, sillä eräs salibandyhuippukokous vei perheemme lauantaiksi Oxfordiin. Jätin kuitenkin saarivaltion salibandyn kehittämisen toiselle perheenjäsenelle ja vietin päivän kaunista yliopistokaupunkia kierrellen. Ruoka-aiheisia tuliaisiakin löytyi. Kokkikaupasta mukaan tarttui söpöäkin söpömpiä kuppikakku- ja minivuokaleipäformuja sekä puinen sitruunapuristin – koska parilapannu ja taginepata olisivat olleet hieman turhan painavia junassa vietäviksi. Varsin viehättävästä kaupasta nimeltä Objects of Use, Oxfordin Market Streetillä, ostin kauan kaipaamani Airamin lasisisustaisen termospullon. Onhan se vähän härskiä, että täytyy suomalainen kulttituote käydä ostamassa Oxfordista, mutta minkäs teet. Mutta palatkaamme viikon reseptiin…

JO:n Jamie's Great Britain tarjosi possupaistireseptin, mutta mausteet olivat hyvin epäbrittiläiset. Halusin tehdä mahdollisimman perinteisen paistin omenakastikkeineen, joten tukeuduin jälleen Gordoniin. Seuraavaksi haasteeksi muodostui paistoaikasuositusten vaihtelevuus. Jamie olisi paistanut kahden kilon paistia vain 1 tunnin ja 20 minuuttia, Gordon 1,3 kilon paistia hädin tuskin tunnin. Lihapakkaus sen sijaan suositti kaavaa ”30 minuuttia per 500 g plus 30 minuuttia”, mikä meidän lihakimpaleemme kohdalla olisi tarkoittanut 2,5 tuntia. Konsultoin ratkaisevana tuomariäänenä Nicholas Cleetä, joka kirjassaan Don’t Sweat the Aubergine ohjeistaa paistamaan porsaanpaistia 25 minuuttia per 500 g plus 25 minuuttia. Olen yleensä Nicholasin kanssa samaa mieltä*, joten lähdin tällä liikkeelle. Sujautin possuun vielä paistomittarin, vaikka se käytännössä pilaisi joulunpyhinä lammaspaistimme. No, tikulla silmään ja niin edelleen.

Ensin possun kamaraan tehtiin ristikkäisviiltoja ja sitten pintaan hierottiin suolasta, mustapippurista, silputusta rosmariinista, sitruunankuoresta, valkosipulista ja oliiviöljystä tehty seos. Sitten Putte nostettiin Pyrexiin öljysipulipedille ja edelleen 240-asteiseen uuniin. Kuumassa uunissa kamara alkoi pian tiristä ja poksahdella (siitä nimikin, crackling, joka voitaisiin kääntää poksahteluksi tai raksahteluksi). 20 minuutin tiristelyn jälkeen lämpötila laskettiin 180 asteeseen.

Possun seuraksi tein ohueksi viipaloitua, uunissa paahdettua perunaa sekä Gordonin ohjeella omenakastiketta. Kastikkeeseen pilkottiin kolme Bramley-omenaa. Kattilaan porisemaan pantiin lisäksi neljä ruokalusikallista sokeria, 20 grammaa voita, loraus vettä sekä noin ruokalusikallinen sitruunamehua. Seosta keiteltiin noin 15 minuuttia miedolla lämmöllä, kunnes omenat olivat soseutuneet pyreeksi.

Paistomittari näytti noin 80 astetta, kun otin possun uunista. Annoin sen levätä 15 minuuttia, kuten oli ohjeistettu (tästä kaikki sentään olivat yhtä mieltä). Irrotin varovasti rapeaksi paistuneen kamaran ja viipaloin paistin. Liha tarjoiltiin siis paahdettujen perunaviipaleiden, omenakastikkeen ja rapeiden kamarapalojen kanssa. Raati totesi lihan varsin meheväksi ja mureaksi. Nopeasti valmistunut omenasose oli erityisesti minun mieleeni. Kamara aiheutti pienoisen pettymyksen paremmalle puoliskolle, mutta kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen ensimmäiseen Sunday roastiini. Ja koska lihan raakapaino oli 2 kiloa, syömme lounaaksi roast pork rolleja (possupaistisämpylöitä) ainakin parin päivän ajan.

*jos unohdetaan se yksi erimielisyys, joka sai minut hylkäämään tämän muuten niin oivan pikkukirjan kuukausiksi. En enää edes muista, mistä närkästyin. Otan kirjan iltalukemiseksi, löydän kohdan ja voin taas hylätä Nicholasin keittiön ikkunasyvennykselle, etsimään suojaa keskipäivän auringolta basilikan varjosta.