Viikko 35. Just call me Taru-san

Kaksi cavaa muuntautuu kaupparatsuksi seuraavaksi kahdeksi viikoksi ja vaikka laukut on jo pakattu, on kiire rentoutua ennen matkustuspäivää. Siksipä selostuksen sijaan seuraa vain kuvasarja. Ihka ensimmäiset sushini.

Näistä se lähtee.

Sakella terästetyssä vedessä keitettyä sushiriisiä,
johon on sekoitettu riisiviinietikkaa, sokeria ja suolaa.

Suikaloitua kurkkua, lohta sekä wasabia.

It's all in the wrist.

Kuvassa myös viikonlopun charity shop -löytö:
ihana tarjoilulautanen, englantilaista posliinia.
Sillä on myös pikkusisko...

Sushialkupalan jälkeen paremman puoliskon ihanaa kanasalaattia.

Viikko 34. Itsetutkiskelua kanipadan äärellä

Siitä lähtien kun sain Sardinian Cagliarissa, ravintola Sa Domu Sardassa (Via Sassari) niin suussa sulavaa kaniinipastaa, että olin vähällä esittää oman versioni siitä Meg Ryanin kuuluisaksi tekemästä kahvilakohtauksesta, olen suunnitellut ottavani projektilistalle kaniinin. Tuo reilun korttelin päässä sijaitseva lihakauppa kun tuntuu olevan liian kaukana (*häpeän puna nousee poskille*), piti odottaa, että joku tuli myymään kaniinia ovelle. Kirjaimellisesti. Farnham Food Festival toi kaniinikauppiaan teltan aivan ulko-ovemme eteen, joten ostimme kokonaisen kaniinin pakastimeen odottamaan parempia päiviä. Siis parempia päiviä meille. Kaniinin paremmat päivät olivat luultavasti takanapäin.

Lokakuun puoliväli oikukkaine säineen sai kaipaamaan tuhteja, höyryäviä patoja, joten kaniini päästettiin pakastimesta, kun eräässä ruokalehdessä tuli vastaan suunmukainen kaniiniresepti. Englannissa kaniini ei ole luksusruokaa – päinvastoin. Se on halpaa kuin makkara, mutta sitä ei valmisteta läheskään yhtä paljon kuin vaikkapa kanaa, joka on itse asiassa kalliimpaa. Kaniinin valmistamista pidetään työläänä, mitä se ehkä lukuisten pienten luiden ja pitkän haudutusajan vuoksi onkin. Kaniinin historia britti-imperiumissa on myös kaikkea muuta kuin hohdokas. Vuonna 1859 joku sai kuningasidean viedä kaniineja Australiaan metsästettäviksi. Ketuiksihan se meni. Kanit lisääntyivät kuin, no, kanit ja olivat syödä maaperän puhtaaksi kaikesta kasvillisuudesta. Kun sitten keksittiin, miten ruokaa voidaan pakastaa pitkien merimatkojen ajan, Australiassa alettiin joukkolahdata kaneja ja kuljettaa niitä tuhatpäin Isoon-Britanniaan.

Takaisin tähän päivään. Valikoimani resepti oli Olive-lehdestä pastan kanssa tarjottava kaniiniragú, johon tulee muun muassa porkkanaa, punasipulia, valkosipulia, pekonia, valkoviiniä, rosmariinia, kermaa ja persiljaa. Ruuan valmistelu alkoi neljään ruhonosaan paloitellun kaniinin ruskistamisesta. Paistuvasta kaniininlihasta huokuva tuoksu pisti pohtimaan. Se oli hyvin eläimellinen. Se tuoksui voimakkaasti pörröiseltä söpöltä nisäkkäältä (tosin omasta mielestäni kanien söpöys on yliarvostettua, mutta se on nyt sivuseikka), eikä ”pelkältä” lihalta. Johtuuko se, että vaikkapa pekoni, jota olin paistanut samana aamuna, ei tuoksu eläimelliseltä vain siitä, että olen niin tottunut paistuvan sianlihan tuoksuun? Sama pätee myös nautaan ja kanaan. Olenko ehdollistunut ajatukselle, että paistuvan sian-, naudan- ja kananlihan tuoksu merkitsee ruokaa, joten siitä ei suoranaisesti herää ajatuksia eläimestä? Eikä nyt pidä ymmärtää väärin: maatilalla kasvaneena olen toki hyvin tietoinen siitä, että liha tulee eläimestä. Ehkäpä runsas altistuminen tietyille paistotuoksuille on vain muokannut mielleyhtymät tietynlaisiksi. Eikä kaninlihan tuoksu myöskään ollut tavanomaisen riistainen. Hirvi ja peura tuoksuvat paistettaessa riistaisilta, mutta eivät samalla tavalla eläimeltä kuin kaniini. Oli miten oli, kaninlihan ruskistaminen oli mielenkiintoinen ihmiskoe. Päätin, että jos en pysty sitä paistamaan ilman inhonväristyksiä tai vähäisempiäkin vastenmielisyyden tunteita, en aio sitä syödä jatkossa. Se tuntuisi tekopyhältä: ”Kyllä mä sitä voin syödä, jos joku muu tekee, mutta ilettää valmistaa sitä, kun se haisee lemmikiltä.”

Kun kanin pinta oli kauniin kullanruskea, nostin sen sivuun, lisäsin jäljelle jääneeseen voihin hieman oliiviöljyä sekä sipulit, porkkanat ja savupekonipalat. Kun ne olivat paistuneet noin kymmenisen minuuttia, joukkoon pantiin vielä valkosipuli, silputtu rosmariini sekä ruokalusikallinen tomaattipyreetä. Parin minuutin kuullotuksen jälkeen kaadoin kattilaan kanalientä ja valkoviiniä ja nostin kaninpalat liemeen. Suolat ja pippurit perään, kansi päälle ja hidasta hauduttelua tunnin verran.

Hauduttamisen päätteeksi nostin kaninpalat liemestä, jonka jätin redusoitumaan ilman kantta. Ohjeen mukaan tämän piti tapahtua noin viidessä minuutissa – sillä välin kun erottelen lihan luista kahdella haarukalla – mutta viisi minuuttia ei ihan riittänyt. Ei se riittänyt lihan erotteluunkaan. Olipa sitkeä pupu! Sain tehdä oikein hartiavoimin töitä, että sain lihan irti luista. Tällä välin liemi oli saanut redusoitua arviolta 15 minuuttia, mutta vieläkin se näytti melko juoksevalta. Vaistojeni vastaisesti päätin, että tässä täytyy olla jokin juttu, jota en ymmärrä – kyllähän 10 minuuttia yliaikaa pitää riittää – ja kippasin kaninlihat kastikkeeseen yhdessä kerman, raastetun appelsiininkuoren ja persiljan kanssa.

Karu totuus paljastui, kun lappasin ragúta pastan päälle. Farfalle ei kyennyt pitelemään liian vetistä lientä pinnallaan, vaan soosi valui lautasen pohjalle. Mikä pettymys. Ruuan maussa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta koostumus pilasi täydellisen makuelämyksen. Kun söimme loput arkilounaaksi tällä viikolla, parempi puolisko keitti lisukkeeksi basmatiriisiä. Riisi imikin sopivasti liian kosteuden, joten koko makujen kirjo pääsi paljon paremmin oikeuksiinsa. Sitä varmasti avitti myös se, että maut olivat ehtineet tekeytyä jääkaapissa yön yli.

Päivän opetus: Kuuntele sisäistä kokkiasi, vaikka reseptissä sanottaisiin mitä.

Viikko 33. Prosciuttoon käärittyä lohta ja yrttisiä kylvövirvilän siemeniä

Kompastuitko otsikossa sanaan ”prosciutto” vai ”kylvövirvilä”? Ironista kyllä, italian kielen sana prosciutto on ainakin omaan kulinariasanastooni kuulunut jo pitkän aikaa, joten katse ei jää sitä tavaamaan. Sen sijaan ”kylvövirvilä” piti lukea pariin kertaan. Mikä virveli? Kylvövirvilä kuulostaa joltakin siementen kylvämiseen käytettävältä välineeltä. Sepä on kuitenkin hernekasvi, jonka siemenet tunnetaan linsseinä.

Totesin viime viikolla, että palkokasvit ovat olleet liian heikosti edustettuina kokkailuissani, joten nappasin marketin hyllystä paketin linssejä. Ja koska pakastimesta löytyi paketti lohifileitä, valitsin reseptiksi Jamie Oliverin prosciuttoon käärittyä lohta ja yrttisiä linssejä.

Antipasto

Linssinkeittoon ryhdyttyäni sain heti todeta, että palkokasviharjoitus tuli tarpeeseen. Olin jo Jamien ohjeen mukaan pannut linssit veteen ja kuumalle liedelle, kun satuin vilkaisemaan linssipussia. ”Huuhtele linssit ennen keittämistä.” Saaterin Jamie. Et sitten varoittanut. Ei muuta kuin kattila pois liedeltä, linssien huljuttelua ja uusi keitinvesi kehiin. Linssien poristessa suolasin ja pippuroin lohifileet ja käärin ne prosciuttoon, roiskin päälle oliiviöljyä ja nostin uunipannulle. Sitten silppusin pari kourallista persiljaa, basilikaa ja minttua sekä kolme kourallista tuoretta pinaattia.

Kun linssit olivat lähes kypsiä, panin lohipalat uuniin 200 asteeseen (220 ilman kiertoilmaa) noin 10 minuutiksi. Tämän jälkeen kaadoin kypsistä linsseistä pois suurimman osan vedestä ja heitin kattilaan silputut yrtit ja pinaatit, yhden sitruunan mehun, suolaa, pippuria ja muutama lorauksen oliiviöljyä ja pyörittelin sekoitusta kuumalla hellalla kunnes pinaatti oli kuumentunut. Yrttiset linssit ja prosciuttolohi tarjoiltiin kevyesti suolatun ja pippuroidun kreikkalaisen jogurtin kera.

Ensinnäkin tuli todettua, että suolattu possu (on se sitten prosciuttoa, pancettaa tai pekonia) tykkää lohesta ja lohi tykkää siitä possusta. Niin yksinkertaista ja niin hyvää. Yrtit ja linssit yrittivät parhaansa, mutta vihreät linssit maistuivat vähän suolattomalta hernekeitolta. Jogurtin kera ne menivät ihan mukavasti kalan lisäkkeenä, mutta mitään jokaviikkoista suosikkia tästä ei meidän perheeseen tule.

Lasi valkkaria ja vanha reseptivihko.
Siitä se ajatus sitten lähti.

Sunnuntaina lorautin lasillisen valkkaria ja kaivoin esiin vanhan sinikantisen reseptivihkoni. Kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini, ostin tavallisen ruutuvihon, johon kopioin äidin samanlaisesta kaikki oleelliset reseptit mokkapaloista rahkaiseen pizzapohjaan. Englantiin muuttaessani kapsäkit pakattiin tarkan suunnitelman mukaan, sillä mitään ylimääräistä ei mukaan mahtunut. Reseptivihko sinne piti kuitenkin mahduttaa. Vuosien varrella siihen on kirjattu kavereiden tarjoamia ruokia, omia luomuksia sekä liimattu lehdistä leikattuja ideoita.

Vihko alkaa olla melkein täynnä ja viimeisiltä sivuilta löytyy muun muassa itse kehittelemäni lempeän tulinen bataattikeitto. Kylmä ja sateinen viikko oli herätellyt keittohimon, joten ryhdyin juurestenkuorimistalkoisiin. Keiton kaveriksi pyöräytin saman vihkon aiemmille sivuille Pirkka-lehdestä nappaamani reseptin, porkkanasinihomejuustopuusteja. Toisille Pirkka-lehden legendaarisinta antia ovat niksit, minulle ruokaliitteen hyvät ja oivaltavat perusreseptit, joista voi itse tuunata halutessaan uusia versioita. Nytkin lisäsin hieman edelliseltä illalta jäänyttä pinaattia porkkanasinihomejuustotäytteeseen.

Lempeän tuliseen bataattikeittoon tarvitaan noin 500 grammaa bataattia (1-2), kaksi porkkanaa, noin 80 grammaa palsternakkaa (0,5-1), kaksi valkosipulinkynttä, yksi isohko peruna, yksi tai kaksi suurta kuivattua chiliä, litra vettä, noin puoli desiä ruokakermaa tai kookoskermaa, teelusikallinen kanelia, yksi kasvisliemikuutio ja suolaa.

Kaikki juurekset kuoritaan ja paloitellaan suunnilleen samankokoisiksi paloiksi ja pannaan kiehuvaan veteen kasvisliemikuution, hieman pilkotun valkosipulin ja kanelin kanssa. Kypsymisen loppuvaiheessa kattilaan lisätään murskattu chili. Kun juurekset ovat kypsiä, ne soseutetaan sauvasekoittimella keitinveteen. Kun sose on sileää, lisätään ruoka- tai kookoskerma ja suola ja kuumennetaan nopeasti kiehumispisteeseen. Tästä tulee noin neljä annosta tai kuusi alkupalakeittoannosta. Joukkoon voi tietenkin lisätä myös muita jääkaappiin unohtuneita kasviksia – itse hukkasin sinne tällä kertaa puolikkaan sipulin, joka löytyi vihanneslaatikon pohjalta.

Halutessaan keiton voi koristella lorauttamalla pinnalle kiemuran kookoskermaa, ripottelemalla siihen fetamurua tai vaikka krutonkeja. Meillä soppa sai siis seurakseen Pirkka-lehden porkkanasinihomejuustopuusteja pinaatilla tuunattuna. Huh huh, että oli hyvää, vaikka itse sanonkin. Voisin tätä makuparia syödä ainakin viikon kyllästymättä. Vinkki: laihdutusajoiltani vihkoon on jäänyt merkintä, että kulhollinen tätä keittoa on vain 2 Painonvartijoiden pistettä…

Kuka sanoo, ettei mikään hyvä tule purkissa?

Kerroin tuoneeni Belgiasta tuliaisena purkkicroissanteja ja pläjäytän tähän nyt inspiraatioksi kuvasarjan, josta toivon mukaan näkyy, miten helppo herkku ne ovat. Näitä siis saa kaikista isoista marketeista ja hyvin varustelluista pikkukaupoista Suomessa. Jos jääkaapista löytyy purkki tai pari, lauantaiaamun luksusaamiainen, näyttävä vierasvara tai arki-illan lohtuiltapala on noin puolen tunnin päässä.


Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen (kiertoilmauuni 180 asteeseen).
Tartu purkkiin merkitystä kulmasta ja lähde repimään pahvia auki.
Eikä hätää, vaikka se näyttäisi tältä (kuin pahvista lähtisi vain päällimmäinen kerros).
Jatka auki repimistä kunnes...



PAU! Purkki poksahtaa auki ja taikina tursuaa pahvisuikaleiden välistä.
Tartu purkin päistä ja kierrä sitä niin paljon auki, että saat taikinarullan ulos.



Kaikki työvaiheet voi suorittaa paistopellin päällä (vaikka pelti olisi brittiläistä lilliputtimallia),
joten työtasoja tai leikkuulautoja ei tarvitse liata.

Kun rullaat taikinaa auki huomaat, että se on perforoitu valmiiksi kolmioiksi.
Voit irrottaa ne toisistaan kokonaan veitsellä, taikinapyörällä tai lastalla.

Viillä kolmion kantaan keskelle noin neljän sentin viilto. Näin croissantit kohoavat paremmin.
Kääri sitten rullalle leveästä päästä kärkeen ja taivuta valmis rulla hieman kaarevaksi.
Jättämällä kärjen croissantin alle varmistat, ettei se uunissa noustessaan repeä.
Voit tehdä joko tavallisia croissanteja tai lisätä täytteeksi pienen määrän jotakin suolaista tai makeaa täytettä.
Tässä tein sekä tavallisia että sinihomejuustotäytteisiä croissanteja.

Voitele joko kanamunalla tai maidolla (itse pidän maitovoitelusta croissanteissa)
ja ripottele halutessasi päälle vaikkapa siemeniä.
Meidän sinihomejuustosarvet saivat ylleen auringonkukansiemeniä.
Sitten pelti sujautetaan uuniin reiluksi kymmeneksi minuutiksi.
Pakkauksessa paistoajaksi sanotaan 15-20 minuuttia,
mutta ainakin meidän uunilla se oli hieman alle 15 minuuttia.
Sarvien kullanruskea väri on paras indikaattori.

Lopuksi tuoreet, lämpimät croissantit pistellään poskeen valittujen lisukkeiden kera.
Nam.

Parhaimmillaan croissantit ovat tietenkin tuoreina, mutta jos niitä sattuu jäämään yli, ne voi halkaista ja täyttää vaikka jollakin hyvällä juustolla ja vihanneksilla. Oma suosikkini on brie ja mustaherukkahillo.

Viikko 32. Festival Fever

Viime viikonloppuna Farnham Food Fortnight huipentui Food Festivaliin aivan kotimme ulkopuolella. Linnakatu suljettiin liikenteeltä aamun pikkutunteina ja pian se täyttyikin herkkukojuista. Viime vuonna tämä kulinaristinen tapahtuma meni meiltä sivu suun, kun olimme vallan Euroopan toisella reunalla, joten nyt olin paitsi päättänyt tutustua jokaiseen kojuun perusteellisesti myös kutsunut työtovereita ihmettelemään tohinaa ylhäältä päin.

Aurinko porotti kuumasti kadunpätkällemme ja tarjosi mitä mainioimmat puitteet herkuttelulle. Aloitimme thairuokakojun kana- ja jättikatkarapusataylla, jotka huuhdeltiin Ascot Ales -panimon maistiaisilla ja Hogs Back Breweryn TEA-pintilla. Pääruuaksi parempi puolisko löysi tulisella makkaralla täytetyn sämpylän ja minä kanachorizopaellaa. Mikäpä olisi paremmin paellan kumppaniksi sopinut kuin viereisen teltan englantilainen kuohuviini.

Kotikaappien täytteeksi veimme mainittuja Ascot Ales -oluita, Chan Cham -kastikkeita, savuista Lapsang-teetä, jo ennestään tuttua villisikatuoremakkaraa chilillä ja limellä, saksalaistyyppistä savujuustoa, chorizoa sekä yhden jäniksen.



Home sweet home.

 Iltapäivä ja ilta jatkuivat leppoisissa merkeissä. Ravitsin armoitettuja kollegoita noutopöydällä, johon oli katettu vuohenjuustosalaattia, tomaattipiirasta, kalkkunapyöryköitä sitruunalla ja korianterilla maustettuna, lammaspullia mintulla ja valkosipulilla ryyditettynä, tsatsikia, juustoja, hapankorppuja ja karhunvatukoita, sekä quesadilloja chorizo- ja herkkusienitäytteellä. Emännöinnin tiimellyksessä kuvat noutopöydästä ja sen antimista jäivät ottamatta, joten niiden korvikkeeksi tässä seuraa muutama resepti. Tomaattipiiraan resepti (joka oli se tämän viikon uusi tuttavuus) löytyy Olive-lehden verkkosivuilta linkkiä klikkaamalla ja tsatsikin ohje tästä blogista.

Lammaspullat mintulla ja valkosipulilla

400 g lampaanjauhelihaa

2 valkosipulin kynttä

kourallinen tuoretta minttua

suolaa

mustapippuria

kananmuna

(ripaus korppujauhoja)

Silppua valkosipulinkynnet ja minttu hienoksi ja pane kulhoon jauhelihan kanssa. Lisää (meri)suola ja tuoretta mustapippuria ja yksi kananmuna. Rutistele aineksia paljain sormin, kunnes liha alkaa geeliytyä. Jos seos tuntuu liian kostealta, lisää hieman korppujauhoja ja vaivaa lisää. Pyörittele lihamassa pienehköiksi lihapulliksi ja anna niiden levätä hetki. Jos nostat pullat pidemmäksi aikaa jääkaappiin, ota ne huoneenlämpöön puolisen tuntia ennen paistamista. Kuumenna pannu ja lisää siihen hieman oliiviöljyä (tai muuta ruokaöljyä). Nostele pullat pannuun ja ravistele pannua heti, jotteivät pullat ehdi painua littanaan. Anna paistua vähän väliä pannua ravistellen kunnes pullien pinta on kauttaaltaan tummanruskea. Tarjoa kuumana tai kylmänä tsatsikin kanssa tai pitaleivän täytteenä muiden lisukkeiden kanssa.

Kalkkunapyörykät sitruunalla ja korianterilla

500 g kalkkunanjauhelihaa
yhden sitruunan mehu (ja halutessasi hieman raastettua sitruunankuorta)
kourallinen tuoretta korianteria
yksi kuivattu chili
suolaa
mustapippuria
kananmuna
(hieman korppujauhoja)

Yhdistä jauheliha, sitruunan mehu (sekä hieman raastettua kuorta, jos haluat voimistaa sitruunan makua), silputtu korianteri, murskattu chili, (meri)suola, tuoretta mustapippuria sekä kananmuna kulhossa ja vaivaa kuten edellisessä reseptissä, kunnes liha geeliytyy. Jos massa tuntuu kostealta ja löysältä, vaivaa joukkoon hieman korppujauhoa. Pyörittele liha pyöryköiksi ja paista kuten yllä. Tarjoa kuumana tai kylmänä thai-tyyppisen sweet chili -kastikkeen kanssa.

Viikko 31. Belgium, twelve points - België, twaalf punten

Toissa viikolla Kaksi cavaa kävi tutustumassa Flanderin ruokakulttuuriin. Eurostar, tuo Euroopan raideliikenteen kummajainen, kiidätti meidät perjantai-iltana Englannin kanaalin ali ja Ranskanmaan yli Brysseliin, josta jatkoimme matkaa paikallisjunalla Belgian flaamilaiseen sydämeen. Leuvenissa meitä oli vastassa herra van D, joka oli aulis ja kärsivällinen matkaoppaamme viikonlopun ajan.

Se elokuvasta tuttu torni.

Aloitimme Flanderin valloituksen Bruggesta, jonka keskiaikainen miljöö oli valitettavasti – muttei kuitenkaan yllättäen – houkutellut muutaman muunkin matkailijan paikalle. Tämä Pohjoisen Venetsia oli kuitenkin varsin valloittava syyskuun auringossa, joten nautimme täysin siemauksin toreista, markkinoista, oluesta ja tietenkin belgialaisesta suklaasta. Suklaakaupoille katukuvassa pisti kampoihin oikeastaan vain pitsikaupat, joita oli lähes yhtä runsain mitoin. Pitsit jätimme suosiolla ryhmämatkamummoille, mutta suklaata sentään piti ostaa. Valitsin yltäkylläisestä tarjonnasta Moeder Babelutten suklaakuorrutteisia hasselpähkinöitä. En tule koskaan myöntämään, että mikään suklaa olisi parempaa kuin Fazerin maitosuklaa, mutta kyllähän ne belgialaisetkin sen homman osaavat näköjään.

Sunnuntaina tutustuimme isäntämme herra van D:n kotikaupunkiin Leuveniin. Yliopistokaupunki alkoi juuri sinä sunnuntaina täyttyä uusista opiskelijoista, mutta turisteja oli onneksi vähänlaisesti. Iltapäivän kaupunkikävely päättyi olutravintola De Fiere Margrietiin (Margharetaplein 11, Leuven), jonka listalta löytyy yli 200 belgialaista olutta. 1200-luvulla Leuvenissa kuolleen marttyyrineidon mukaan nimetyssä baarissa soi 80- ja 90-lukujen musiikki ja televisio näytti pyöräilyä – oltiinhan sentään kilpapyöräilyn luvatussa maassa. Cavaakin olisi baarin listalta löytynyt, mutta eihän sitä kehtaa olutbaarissa tilata. Niinpä tilasin Celtic Angelin. Ja Dikke Mathilen. Ja Flierefluiterin. Ja opin lausumaan Hoegaardenin oikein. Kolmannen (pienen) oluen jälkeen alkoi jo nälkäkin kolkutella, joten jatkoimme matkaa. Ravintolaa etsiessämme törmäsimme tivoliin, jossa pyssysankarini ampui taitavasti ja voitti minulle kumiliskon nimeltä Marcelo.

Tiedättehän, että ranskanperunat eivät ole oikeasti ranskanperunoita vaan belgianperunoita, sillä erään vanhan kirjoituksen mukaan Espanjan Alankomaissa, Meuse-joen laaksossa (alueella, joka on nyt Belgiaa) köyhät paistoivat pikkukalojen sijaan kalan muotoon leikattuja perunasuikaleita upporasvassa jo varhain 1600-luvulla. Ja sitten tulivat ranskalaiset ja pilasivat kaiken. Mehän tiedämme, miltä se tuntuu, kun meiltä on joulupukkia ja ruisleipää viemässä vuoroin ruotsalaiset ja vuoroin venäläiset. Belgianperunoita siis piti nyt maistaa, ja koska sinisimpukat on toinen peribelgialainen herkku, suuntasimme paikallista ruokaa tarjoavaan De Valck -ravintolaan. Miekkoset eivät mereneläviin koskeneet, mutta minä nakkelin poskeeni kattilallisen simpukoita valkoviinissä ja valkosipulissa. Ja tietenkin niitä belgianperunoita.

EU.

Maanantaina herra van D:n piti palata töihin, joten me lomalaiset käänsimme nokkamme kohti ranskankielistä Belgiaa ja tietenkin Brysseliä. Halusin nähdä sen EU:n. Kävimme toki katsomassa sitä pissaavaa poikaakin, mutta en edes mainitse sen nimeä. Niin surkea kaveri se kyllä oli. Älkää menkö. Mutta jos vahingossa sinne eksytte, sitä vastapäätä on oikein mukava pubi.

Emme harmiksemme törmänneet Olli Rehniin parlamentin kulmilla, joten lähdimme kotiin. Tuliaisiksi ostimme kulmakaupasta goudaa, purkkicroisantteja (joita saa Suomesta, mutta ei täältä) sekä muutaman pullollisen olutta. Kaupoissa oli muuten tarjolla myös suomalaista emmentalia, sillä belgialaiset kuulemma tykkäävät suomalaisesta juustosta. Luulen kyllä, että ne syövät sitä vain ärsyttääkseen ranskalaisia.