Viikko 31. Belgium, twelve points - België, twaalf punten

Toissa viikolla Kaksi cavaa kävi tutustumassa Flanderin ruokakulttuuriin. Eurostar, tuo Euroopan raideliikenteen kummajainen, kiidätti meidät perjantai-iltana Englannin kanaalin ali ja Ranskanmaan yli Brysseliin, josta jatkoimme matkaa paikallisjunalla Belgian flaamilaiseen sydämeen. Leuvenissa meitä oli vastassa herra van D, joka oli aulis ja kärsivällinen matkaoppaamme viikonlopun ajan.

Se elokuvasta tuttu torni.

Aloitimme Flanderin valloituksen Bruggesta, jonka keskiaikainen miljöö oli valitettavasti – muttei kuitenkaan yllättäen – houkutellut muutaman muunkin matkailijan paikalle. Tämä Pohjoisen Venetsia oli kuitenkin varsin valloittava syyskuun auringossa, joten nautimme täysin siemauksin toreista, markkinoista, oluesta ja tietenkin belgialaisesta suklaasta. Suklaakaupoille katukuvassa pisti kampoihin oikeastaan vain pitsikaupat, joita oli lähes yhtä runsain mitoin. Pitsit jätimme suosiolla ryhmämatkamummoille, mutta suklaata sentään piti ostaa. Valitsin yltäkylläisestä tarjonnasta Moeder Babelutten suklaakuorrutteisia hasselpähkinöitä. En tule koskaan myöntämään, että mikään suklaa olisi parempaa kuin Fazerin maitosuklaa, mutta kyllähän ne belgialaisetkin sen homman osaavat näköjään.

Sunnuntaina tutustuimme isäntämme herra van D:n kotikaupunkiin Leuveniin. Yliopistokaupunki alkoi juuri sinä sunnuntaina täyttyä uusista opiskelijoista, mutta turisteja oli onneksi vähänlaisesti. Iltapäivän kaupunkikävely päättyi olutravintola De Fiere Margrietiin (Margharetaplein 11, Leuven), jonka listalta löytyy yli 200 belgialaista olutta. 1200-luvulla Leuvenissa kuolleen marttyyrineidon mukaan nimetyssä baarissa soi 80- ja 90-lukujen musiikki ja televisio näytti pyöräilyä – oltiinhan sentään kilpapyöräilyn luvatussa maassa. Cavaakin olisi baarin listalta löytynyt, mutta eihän sitä kehtaa olutbaarissa tilata. Niinpä tilasin Celtic Angelin. Ja Dikke Mathilen. Ja Flierefluiterin. Ja opin lausumaan Hoegaardenin oikein. Kolmannen (pienen) oluen jälkeen alkoi jo nälkäkin kolkutella, joten jatkoimme matkaa. Ravintolaa etsiessämme törmäsimme tivoliin, jossa pyssysankarini ampui taitavasti ja voitti minulle kumiliskon nimeltä Marcelo.

Tiedättehän, että ranskanperunat eivät ole oikeasti ranskanperunoita vaan belgianperunoita, sillä erään vanhan kirjoituksen mukaan Espanjan Alankomaissa, Meuse-joen laaksossa (alueella, joka on nyt Belgiaa) köyhät paistoivat pikkukalojen sijaan kalan muotoon leikattuja perunasuikaleita upporasvassa jo varhain 1600-luvulla. Ja sitten tulivat ranskalaiset ja pilasivat kaiken. Mehän tiedämme, miltä se tuntuu, kun meiltä on joulupukkia ja ruisleipää viemässä vuoroin ruotsalaiset ja vuoroin venäläiset. Belgianperunoita siis piti nyt maistaa, ja koska sinisimpukat on toinen peribelgialainen herkku, suuntasimme paikallista ruokaa tarjoavaan De Valck -ravintolaan. Miekkoset eivät mereneläviin koskeneet, mutta minä nakkelin poskeeni kattilallisen simpukoita valkoviinissä ja valkosipulissa. Ja tietenkin niitä belgianperunoita.

EU.

Maanantaina herra van D:n piti palata töihin, joten me lomalaiset käänsimme nokkamme kohti ranskankielistä Belgiaa ja tietenkin Brysseliä. Halusin nähdä sen EU:n. Kävimme toki katsomassa sitä pissaavaa poikaakin, mutta en edes mainitse sen nimeä. Niin surkea kaveri se kyllä oli. Älkää menkö. Mutta jos vahingossa sinne eksytte, sitä vastapäätä on oikein mukava pubi.

Emme harmiksemme törmänneet Olli Rehniin parlamentin kulmilla, joten lähdimme kotiin. Tuliaisiksi ostimme kulmakaupasta goudaa, purkkicroisantteja (joita saa Suomesta, mutta ei täältä) sekä muutaman pullollisen olutta. Kaupoissa oli muuten tarjolla myös suomalaista emmentalia, sillä belgialaiset kuulemma tykkäävät suomalaisesta juustosta. Luulen kyllä, että ne syövät sitä vain ärsyttääkseen ranskalaisia.