Viikko 39. Kohokas ja kolme pientä P:tä - punajuuri, pinaatti ja pinjansiemen

”Ruokaa kauden raaka-aineista” on jo jonkin aikaa ollut yleisesti hyväksytty ruokatrendi sekä hifistelijöiden että perusruuanlaittajien keskuudessa. Laitetaan siis ruokaa niistä aineksista, joita kulloinkin on tarjolla tuoreina. Tämä ajatus saa minultakin täyden hyväksynnän ja pyrin tätä filosofiaa mahdollisuuksien mukaan noudattamaankin. Tässä on suomalaisittain vain pienoinen ongelma: perunannoston ja sienestyskauden jälkeen ei ole kauden raaka-aineita ennen kuin kevät taas koittaa. No joo, tavallaan on. Niitä kutsutaan säilykkeiksi. Onneksi luontoäiti on kaikessa viisaudessaan tehnyt syksyn viimeisistä tulokkaista hyvin säilyviä. Oikein säilytettyinä juurekset ovat sitkeää sorttia. Juurekset ovat myös melko monipuolisia ja vaivattomia laitettavia. Perunaa voi nauttia muutenkin kuin kokonaisena keitettynä, porkkanan ainoa olomuoto ei ole raaste ja punajuuri on parhaimmillaan ilman majoneesimössöä. Oikeasti. Olen testannut.

Vielä viime viikolla olin punajuurineitsyt. Uskomatonta kyllä. En ollut kertaakaan valmistanut punajuurta itse. Poikkesin siis lauantaiaamuna Hone G & Sonsilla, joka on Farnhamin ainoa vihanneskauppias. Ostin neljä suurta punajuurta ja naapurikylän kanalan luomukananmunia.

Paahdettujen punajuurilohkojen kaveriksi olin suunnitellut valmistavani vuohenjuustokohokasta (sillä olin juuri ostanut uudet pikkuvuoat), paistettua pinaattia ja paahdettuja pinjansiemeniä. Kohokasreseptejä olisi ollut runsaasti tarjolla, mutta päädyin legendaarisen Martha Stewartin versioon, johon tuli vuohenjuuston lisäksi tietenkin niitä luomukananmunia, voita, vehnäjauhoja, maitoa, muskottia, suolaa ja pippuria. Resepti löytyy Marthan sivuilta, joten en sitä sen tarkemmin tähän selosta.

Punajuuret päätyivät uunipellille kuorittuina, lohkottuina, balsamicolla, oliiviöljyllä, suolalla ja pippurilla maustettuina. Olin paahtanut pinjansiemenet jo valmiiksi, ja paistoin pinaatin oliiviöljyssä vasta juuri ennen pöytään käymistä. Kohokas oli jännityksen paikka, etenkin koska uunimme on varsin oikukas ja falskaava. Pikkukohokkaat kuitenkin nousivat komeasti – tosin kuvaamisessa kesti niin kauan, että ne ehtivät jo hieman laskea. Kohokasmassaa tuli niin paljon, että siitä riitti paitsi viiteen pikkuvuokaan, vielä yhteen suureen piirasvuokaankin. Marthan ohje kuitenkin oli neljälle. Joko konvertointini amerikkalaismitoista normaalien ihmisten mittoihin meni mönkään, tai Martha tekee stereotyyppisen amerikkalaisia jättiannoksia.

Lopulta lautaselle siis päätyivät vuohenjuustokohokkaat, paahdetut punajuuret, paistettu pinaatti sekä paahdetut pinjansiemenet. Ja tämä kombo toimii. Kohokkaan vieno vuohenjuuston maku ja kuohkea koostumus pehmensivät makean juurevaa punajuurta. Pinjansiemenet toivat paahteisuutta ja rouskuvaa hammastuntumaa ja pinaatti suolaisuutta. Jos jotakin parannettavaa pitää keksiä, ehkä vuohenjuustoa voisi olla vieläkin enemmän ja kohokkaan olisi voinut antaa olla uunissa vielä himpun pidempään.

Koska pääruoka oli suhteellisen pieni, päätin tavoistani poiketen tehdä myös jälkiruokaa, suklaaviskimoussea. Jamie Oliverin ohjeessa mousseen itse asiassa lisätään amarettoa, mutta koska meillä ei mantelilikööristä perusteta, korvasin sen 12-vuotiaalla Glenlivetillä. Moussen kanssa nautittiin tietenkin viskiä. Jos joku kummastelee viskin yhdistämistä jälkiruokaan, kehotan testaamaan minkä tahansa tuhdin suklaisen herkun kanssa.

Siinäpä viime viikon metkut.

Viikko 38. Kinda like chicken

”Best guinea fowl I’ve ever tasted,” sanoo Anna Scott Notting Hill -elokuvassa helmikana-aterian jälkeen. Anna on kasvissyöjä. Tuo kohtaus tuli mieleeni toissaviikon sunnuntaina (jep, vähän myöhässä on taas dokumentointini), kun Glorious Food -tapahtumassa kierrellessäni tulin myyntikojulle, jossa oli tarjolla monen muun herkun ohella kokonaisia helmikanoja. Kun myyjä vielä sattui olemaan suosikkimakkarakauppiaani V.J. Game, viikon projektiruuan raaka-aineen valinta oli selvä.

Ennen kuin pääsin kotiin nyppimään linnusta jämähöyheniä, mukaan tarttui vielä Welsh Dragon -tuoremakkaroita, punaviinissä kylvetettyä Umbriaco-juustoa, jo aiemminkin tässä blogissa mainittua sitruunalimonadia sekä Farmers’ Marketilta tuttua chili-juusto-leipää.

Reseptin tarjosi sopivasti uusi Olive-lehti, joka ehdotti lisukkeeksi palsternakkaröstejä. Täydellistä. Palsternakka on ehdottomasti tämän syksyn lempijuurekseni, ja hyvä rösti maistuu aina. Sen valmistaminen ei valitettavasti ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Ainakaan minulle.

Helmikanan valmistus alkoi todella hajahöyhenien nyppimisellä ja linnun pesulla. Tämän jälkeen linnun koivet sidottiin ja se ruskistettiin kauttaaltaan pannulla. Seuraavaksi paistettiin pancettakuutioita, sitten salottisipuleita ja vielä porkkanaa ja selleriä, joista kaikki kumottiin vuorollaan linnun kaveriksi uunivuokaan. Lopuksi pannulla kuumennettiin vielä valkoviini, joka niin ikään päätyi helmikanan lisukkeeksi. Koko komeus silattiin vielä salvian- ja laakerinlehdillä ja pantiin peitettynä uuniin.

Rösteihin tuli raastetun palsternakan lisäksi raastettua perunaa ja sipulia, voita, vehnäjauhoja sekä mausteita. Röstien kasassa pitäminen on haasteellista ja niin on myös oikea paistolämpötila. Liian kuuma pannu, ja pinta palaa, liian viileä, ja röstistä ei tule rapea ja kasassa pysyvä. Tästä lienee pääteltävissä, että ne eivät aivan onnistuneet odotetulla tavalla. Iso pettymys. Luulen, että omalla kohdallani pannun lämpötilan lisäksi ongelmia aiheutti myös liian vetiseksi jäänyt perunaraaste (sitä piti puristaa kuivemmaksi keittiöpyyhkeen sisällä) sekä se, että pannun pintalämpötila ei ollut tasainen kauttaaltaan. Keskempänä pannua olevat röstinreunat olivat palaa, kun ulommat reunat eivät tahtoneet pysyä kasassa lainkaan.

Helmikana vietti viimeiset 20 minuuttia uunissa ilman kantta, jotta sen pinta sai väriä. Rintafilee oli mukavan mehevää ja maukasta. Kovin kanaisalta se kuitenkin maistui. Vasta seuraavana päivänä, kun rippeet lämmitettiin riisin kera lounaaksi, linnun riistaisuus nousi esiin. Samalla pääsi oikeuksiinsa viinistä, kananrasvasta, pancettasta ja kasviksista tekeytynyt liemi, joka maustoi herkullisesti riisin. Harmitti oikein, ettei sitä tullut tuoreeltaan siivilöityä ja redusoitua kunnon kastikkeeksi. Kumma, ettei myöskään reseptissä moiseen kehotettu.

Ehkäpä tuota siivekästä voisi toistekin kokeilla, vaikka minun makuuni istuu ehkä paremmin kokonaisena paistettu mehukas luomukana. Rösti jäi vaivaamaan, ja kokeilut sen kanssa jatkuvat vielä. Kenties hyvinkin pian.

Viikot 36 ja 37. Oi maamme Suomi

Kaksi cavaa matkustaa tällä hetkellä suloisen Suomenmaan oikukkaassa syyssäässä kaupparatsuna, eikä siksi pääse nauttimaan oman keittiön antimista. Viime viikon ruokavalio oli suomalais-espanjalaista fuusiota, sillä sattuneesta syystä ulkoruokinta koostui lähinnä tapaksista ja hotelliaamiaisilla keskityttiin suomalaisiin makuihin – etupäässä ruisleipään ja karjalanpiirakoihin. Tulin myös juoneeksi elämäni kalleimman punaviinilasillisen. Ihan vahingossa tietenkin.

Olen syönyt ihania ruokia, joista parhaaksi on pakko nostaa Turun Tintån annos: Fiskarsin luomunaudan sisäfileetä, ehkä parhaita koskaan syömiäni, käsin leikattuja ranskalaisia, piparjuuriaiolia ja fetasalaattia. Nämä herkut huuhdottiin alas Yalumban Shiraz-Viognierilla. Huh huh. Enpä ole hetkeen saanut niin hyvää lihaa ja ehkä tylsiltä kuulostavat ranskalaiset olivat kaikkea muuta: tummaa ja rapeaa pinnalta, pehmeää ja kuohkeaa sisältä. Tintåssa maistoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni lohipizzaa. Lohen kaverina oli suloisen suolaista fetaa.

Pian suuntaan nokkani kohti kotia, ja matkalaukku natisee liitoksistaan täytettyäni sen Pauligin Juhla Mokan tummalla paahdolla, kolmella erilaisella ruisleivällä, Lapin rieskoilla, Fazerin vadelma-karpalosuklaalla, Pollyilla, Suffeli Puffeilla, Lakrisal-pötköillä, Pandan lakuilla, Dracula-karkeilla ja tietenkin Turkinpippureilla. Ostinpa Fiskarsin kokkiveitsenkin, joten hyvästi kurja, tylsä Prestige!

Yhden kerran tämän pariviikkoisen aikana olen päässyt ruuanlaittoonkin, kun pyöräytimme rakkaan kokkiveljeni kanssa pizzan äidin ohjeella. Laitan ohjeen tähän ja muistutan, että tällä ei ole mitään tekemistä italialaisen pizzan kanssa – eikä tarvitsekaan. Tämä on lähempänä suolaista piirasta. Äiti laittoi tätä aina lauantaisin saunan jälkeen. Saunaillan herkutteluun liittyi myös meidän talossa harvinainen lupa syödä olohuoneessa television edessä.

Äidin pizza

1 purkki (250 g) maitorahkaa
250 g margariinia
4,5 dl vehnäjauhoja

tomaattipyrettä tai tomaattimurskaa
400 g jauhelihaa
suolakurkkua
sipulia
tomaattia
emmentalraastetta
suolaa
pippuria
kuivattua oreganoa

valkosipulia

 

Pohja syntyy yksinkertaisesti yhdistämällä ensin pehmeähkö margariini ja maitorahka käsin puristellen ja lisäämällä sitten vehnäjauhot. Taikina painellaan uunipellille. Vesikulho, johon voi kostuttaa sormia, on hyvä apu tässä, sillä taikina on melkoista liisteriä. Äidin versiossa pintaan sivellään tomaattipyreetä, mutta veljeni kanssa laitoimme siihen sauvasekoittimella tasoitettua yrttitomaattimurskaa.

Jauheliha paistetaan kypsäksi ja maustetaan sipulilla, suolalla ja pippurilla sekä halutessa myös valkosipulilla. Paistettu jauheliha levitetään tomaattipyreen tai -murskan päälle. Seuraavaksi levitellään kuutioitua suolakurkkua, viipaloitua tomaattia sekä lopuksi runsaasti emmentalraastetta. Mahdollinen oregano tulee ripotella ennen juustoraastetta.

Olen tehnyt tästä tuunattuja versioita, joissa on ollut muun muassa ananasta ja raakaa sipulia jauhelihan päällä, mutta tämä resepti on se alkuperäinen. Mitä tahansa pizzaan päättääkään lisätä, jauheliha, suolakurkku, tomaatti ja emmental ovat pakolliset ainekset. Pizzaa paistellaan 180 asteessa kunnes pohja on kypsä ja juusto hieman tummunut. Tarjoillaan hyvän tv-sarjan tai elokuvan äärellä, hyvässä seurassa, lempijuoman kanssa.

Viikko 35. Just call me Taru-san

Kaksi cavaa muuntautuu kaupparatsuksi seuraavaksi kahdeksi viikoksi ja vaikka laukut on jo pakattu, on kiire rentoutua ennen matkustuspäivää. Siksipä selostuksen sijaan seuraa vain kuvasarja. Ihka ensimmäiset sushini.

Näistä se lähtee.

Sakella terästetyssä vedessä keitettyä sushiriisiä,
johon on sekoitettu riisiviinietikkaa, sokeria ja suolaa.

Suikaloitua kurkkua, lohta sekä wasabia.

It's all in the wrist.

Kuvassa myös viikonlopun charity shop -löytö:
ihana tarjoilulautanen, englantilaista posliinia.
Sillä on myös pikkusisko...

Sushialkupalan jälkeen paremman puoliskon ihanaa kanasalaattia.

Viikko 34. Itsetutkiskelua kanipadan äärellä

Siitä lähtien kun sain Sardinian Cagliarissa, ravintola Sa Domu Sardassa (Via Sassari) niin suussa sulavaa kaniinipastaa, että olin vähällä esittää oman versioni siitä Meg Ryanin kuuluisaksi tekemästä kahvilakohtauksesta, olen suunnitellut ottavani projektilistalle kaniinin. Tuo reilun korttelin päässä sijaitseva lihakauppa kun tuntuu olevan liian kaukana (*häpeän puna nousee poskille*), piti odottaa, että joku tuli myymään kaniinia ovelle. Kirjaimellisesti. Farnham Food Festival toi kaniinikauppiaan teltan aivan ulko-ovemme eteen, joten ostimme kokonaisen kaniinin pakastimeen odottamaan parempia päiviä. Siis parempia päiviä meille. Kaniinin paremmat päivät olivat luultavasti takanapäin.

Lokakuun puoliväli oikukkaine säineen sai kaipaamaan tuhteja, höyryäviä patoja, joten kaniini päästettiin pakastimesta, kun eräässä ruokalehdessä tuli vastaan suunmukainen kaniiniresepti. Englannissa kaniini ei ole luksusruokaa – päinvastoin. Se on halpaa kuin makkara, mutta sitä ei valmisteta läheskään yhtä paljon kuin vaikkapa kanaa, joka on itse asiassa kalliimpaa. Kaniinin valmistamista pidetään työläänä, mitä se ehkä lukuisten pienten luiden ja pitkän haudutusajan vuoksi onkin. Kaniinin historia britti-imperiumissa on myös kaikkea muuta kuin hohdokas. Vuonna 1859 joku sai kuningasidean viedä kaniineja Australiaan metsästettäviksi. Ketuiksihan se meni. Kanit lisääntyivät kuin, no, kanit ja olivat syödä maaperän puhtaaksi kaikesta kasvillisuudesta. Kun sitten keksittiin, miten ruokaa voidaan pakastaa pitkien merimatkojen ajan, Australiassa alettiin joukkolahdata kaneja ja kuljettaa niitä tuhatpäin Isoon-Britanniaan.

Takaisin tähän päivään. Valikoimani resepti oli Olive-lehdestä pastan kanssa tarjottava kaniiniragú, johon tulee muun muassa porkkanaa, punasipulia, valkosipulia, pekonia, valkoviiniä, rosmariinia, kermaa ja persiljaa. Ruuan valmistelu alkoi neljään ruhonosaan paloitellun kaniinin ruskistamisesta. Paistuvasta kaniininlihasta huokuva tuoksu pisti pohtimaan. Se oli hyvin eläimellinen. Se tuoksui voimakkaasti pörröiseltä söpöltä nisäkkäältä (tosin omasta mielestäni kanien söpöys on yliarvostettua, mutta se on nyt sivuseikka), eikä ”pelkältä” lihalta. Johtuuko se, että vaikkapa pekoni, jota olin paistanut samana aamuna, ei tuoksu eläimelliseltä vain siitä, että olen niin tottunut paistuvan sianlihan tuoksuun? Sama pätee myös nautaan ja kanaan. Olenko ehdollistunut ajatukselle, että paistuvan sian-, naudan- ja kananlihan tuoksu merkitsee ruokaa, joten siitä ei suoranaisesti herää ajatuksia eläimestä? Eikä nyt pidä ymmärtää väärin: maatilalla kasvaneena olen toki hyvin tietoinen siitä, että liha tulee eläimestä. Ehkäpä runsas altistuminen tietyille paistotuoksuille on vain muokannut mielleyhtymät tietynlaisiksi. Eikä kaninlihan tuoksu myöskään ollut tavanomaisen riistainen. Hirvi ja peura tuoksuvat paistettaessa riistaisilta, mutta eivät samalla tavalla eläimeltä kuin kaniini. Oli miten oli, kaninlihan ruskistaminen oli mielenkiintoinen ihmiskoe. Päätin, että jos en pysty sitä paistamaan ilman inhonväristyksiä tai vähäisempiäkin vastenmielisyyden tunteita, en aio sitä syödä jatkossa. Se tuntuisi tekopyhältä: ”Kyllä mä sitä voin syödä, jos joku muu tekee, mutta ilettää valmistaa sitä, kun se haisee lemmikiltä.”

Kun kanin pinta oli kauniin kullanruskea, nostin sen sivuun, lisäsin jäljelle jääneeseen voihin hieman oliiviöljyä sekä sipulit, porkkanat ja savupekonipalat. Kun ne olivat paistuneet noin kymmenisen minuuttia, joukkoon pantiin vielä valkosipuli, silputtu rosmariini sekä ruokalusikallinen tomaattipyreetä. Parin minuutin kuullotuksen jälkeen kaadoin kattilaan kanalientä ja valkoviiniä ja nostin kaninpalat liemeen. Suolat ja pippurit perään, kansi päälle ja hidasta hauduttelua tunnin verran.

Hauduttamisen päätteeksi nostin kaninpalat liemestä, jonka jätin redusoitumaan ilman kantta. Ohjeen mukaan tämän piti tapahtua noin viidessä minuutissa – sillä välin kun erottelen lihan luista kahdella haarukalla – mutta viisi minuuttia ei ihan riittänyt. Ei se riittänyt lihan erotteluunkaan. Olipa sitkeä pupu! Sain tehdä oikein hartiavoimin töitä, että sain lihan irti luista. Tällä välin liemi oli saanut redusoitua arviolta 15 minuuttia, mutta vieläkin se näytti melko juoksevalta. Vaistojeni vastaisesti päätin, että tässä täytyy olla jokin juttu, jota en ymmärrä – kyllähän 10 minuuttia yliaikaa pitää riittää – ja kippasin kaninlihat kastikkeeseen yhdessä kerman, raastetun appelsiininkuoren ja persiljan kanssa.

Karu totuus paljastui, kun lappasin ragúta pastan päälle. Farfalle ei kyennyt pitelemään liian vetistä lientä pinnallaan, vaan soosi valui lautasen pohjalle. Mikä pettymys. Ruuan maussa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta koostumus pilasi täydellisen makuelämyksen. Kun söimme loput arkilounaaksi tällä viikolla, parempi puolisko keitti lisukkeeksi basmatiriisiä. Riisi imikin sopivasti liian kosteuden, joten koko makujen kirjo pääsi paljon paremmin oikeuksiinsa. Sitä varmasti avitti myös se, että maut olivat ehtineet tekeytyä jääkaapissa yön yli.

Päivän opetus: Kuuntele sisäistä kokkiasi, vaikka reseptissä sanottaisiin mitä.

Viikko 33. Prosciuttoon käärittyä lohta ja yrttisiä kylvövirvilän siemeniä

Kompastuitko otsikossa sanaan ”prosciutto” vai ”kylvövirvilä”? Ironista kyllä, italian kielen sana prosciutto on ainakin omaan kulinariasanastooni kuulunut jo pitkän aikaa, joten katse ei jää sitä tavaamaan. Sen sijaan ”kylvövirvilä” piti lukea pariin kertaan. Mikä virveli? Kylvövirvilä kuulostaa joltakin siementen kylvämiseen käytettävältä välineeltä. Sepä on kuitenkin hernekasvi, jonka siemenet tunnetaan linsseinä.

Totesin viime viikolla, että palkokasvit ovat olleet liian heikosti edustettuina kokkailuissani, joten nappasin marketin hyllystä paketin linssejä. Ja koska pakastimesta löytyi paketti lohifileitä, valitsin reseptiksi Jamie Oliverin prosciuttoon käärittyä lohta ja yrttisiä linssejä.

Antipasto

Linssinkeittoon ryhdyttyäni sain heti todeta, että palkokasviharjoitus tuli tarpeeseen. Olin jo Jamien ohjeen mukaan pannut linssit veteen ja kuumalle liedelle, kun satuin vilkaisemaan linssipussia. ”Huuhtele linssit ennen keittämistä.” Saaterin Jamie. Et sitten varoittanut. Ei muuta kuin kattila pois liedeltä, linssien huljuttelua ja uusi keitinvesi kehiin. Linssien poristessa suolasin ja pippuroin lohifileet ja käärin ne prosciuttoon, roiskin päälle oliiviöljyä ja nostin uunipannulle. Sitten silppusin pari kourallista persiljaa, basilikaa ja minttua sekä kolme kourallista tuoretta pinaattia.

Kun linssit olivat lähes kypsiä, panin lohipalat uuniin 200 asteeseen (220 ilman kiertoilmaa) noin 10 minuutiksi. Tämän jälkeen kaadoin kypsistä linsseistä pois suurimman osan vedestä ja heitin kattilaan silputut yrtit ja pinaatit, yhden sitruunan mehun, suolaa, pippuria ja muutama lorauksen oliiviöljyä ja pyörittelin sekoitusta kuumalla hellalla kunnes pinaatti oli kuumentunut. Yrttiset linssit ja prosciuttolohi tarjoiltiin kevyesti suolatun ja pippuroidun kreikkalaisen jogurtin kera.

Ensinnäkin tuli todettua, että suolattu possu (on se sitten prosciuttoa, pancettaa tai pekonia) tykkää lohesta ja lohi tykkää siitä possusta. Niin yksinkertaista ja niin hyvää. Yrtit ja linssit yrittivät parhaansa, mutta vihreät linssit maistuivat vähän suolattomalta hernekeitolta. Jogurtin kera ne menivät ihan mukavasti kalan lisäkkeenä, mutta mitään jokaviikkoista suosikkia tästä ei meidän perheeseen tule.

Lasi valkkaria ja vanha reseptivihko.
Siitä se ajatus sitten lähti.

Sunnuntaina lorautin lasillisen valkkaria ja kaivoin esiin vanhan sinikantisen reseptivihkoni. Kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini, ostin tavallisen ruutuvihon, johon kopioin äidin samanlaisesta kaikki oleelliset reseptit mokkapaloista rahkaiseen pizzapohjaan. Englantiin muuttaessani kapsäkit pakattiin tarkan suunnitelman mukaan, sillä mitään ylimääräistä ei mukaan mahtunut. Reseptivihko sinne piti kuitenkin mahduttaa. Vuosien varrella siihen on kirjattu kavereiden tarjoamia ruokia, omia luomuksia sekä liimattu lehdistä leikattuja ideoita.

Vihko alkaa olla melkein täynnä ja viimeisiltä sivuilta löytyy muun muassa itse kehittelemäni lempeän tulinen bataattikeitto. Kylmä ja sateinen viikko oli herätellyt keittohimon, joten ryhdyin juurestenkuorimistalkoisiin. Keiton kaveriksi pyöräytin saman vihkon aiemmille sivuille Pirkka-lehdestä nappaamani reseptin, porkkanasinihomejuustopuusteja. Toisille Pirkka-lehden legendaarisinta antia ovat niksit, minulle ruokaliitteen hyvät ja oivaltavat perusreseptit, joista voi itse tuunata halutessaan uusia versioita. Nytkin lisäsin hieman edelliseltä illalta jäänyttä pinaattia porkkanasinihomejuustotäytteeseen.

Lempeän tuliseen bataattikeittoon tarvitaan noin 500 grammaa bataattia (1-2), kaksi porkkanaa, noin 80 grammaa palsternakkaa (0,5-1), kaksi valkosipulinkynttä, yksi isohko peruna, yksi tai kaksi suurta kuivattua chiliä, litra vettä, noin puoli desiä ruokakermaa tai kookoskermaa, teelusikallinen kanelia, yksi kasvisliemikuutio ja suolaa.

Kaikki juurekset kuoritaan ja paloitellaan suunnilleen samankokoisiksi paloiksi ja pannaan kiehuvaan veteen kasvisliemikuution, hieman pilkotun valkosipulin ja kanelin kanssa. Kypsymisen loppuvaiheessa kattilaan lisätään murskattu chili. Kun juurekset ovat kypsiä, ne soseutetaan sauvasekoittimella keitinveteen. Kun sose on sileää, lisätään ruoka- tai kookoskerma ja suola ja kuumennetaan nopeasti kiehumispisteeseen. Tästä tulee noin neljä annosta tai kuusi alkupalakeittoannosta. Joukkoon voi tietenkin lisätä myös muita jääkaappiin unohtuneita kasviksia – itse hukkasin sinne tällä kertaa puolikkaan sipulin, joka löytyi vihanneslaatikon pohjalta.

Halutessaan keiton voi koristella lorauttamalla pinnalle kiemuran kookoskermaa, ripottelemalla siihen fetamurua tai vaikka krutonkeja. Meillä soppa sai siis seurakseen Pirkka-lehden porkkanasinihomejuustopuusteja pinaatilla tuunattuna. Huh huh, että oli hyvää, vaikka itse sanonkin. Voisin tätä makuparia syödä ainakin viikon kyllästymättä. Vinkki: laihdutusajoiltani vihkoon on jäänyt merkintä, että kulhollinen tätä keittoa on vain 2 Painonvartijoiden pistettä…

Kuka sanoo, ettei mikään hyvä tule purkissa?

Kerroin tuoneeni Belgiasta tuliaisena purkkicroissanteja ja pläjäytän tähän nyt inspiraatioksi kuvasarjan, josta toivon mukaan näkyy, miten helppo herkku ne ovat. Näitä siis saa kaikista isoista marketeista ja hyvin varustelluista pikkukaupoista Suomessa. Jos jääkaapista löytyy purkki tai pari, lauantaiaamun luksusaamiainen, näyttävä vierasvara tai arki-illan lohtuiltapala on noin puolen tunnin päässä.


Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen (kiertoilmauuni 180 asteeseen).
Tartu purkkiin merkitystä kulmasta ja lähde repimään pahvia auki.
Eikä hätää, vaikka se näyttäisi tältä (kuin pahvista lähtisi vain päällimmäinen kerros).
Jatka auki repimistä kunnes...



PAU! Purkki poksahtaa auki ja taikina tursuaa pahvisuikaleiden välistä.
Tartu purkin päistä ja kierrä sitä niin paljon auki, että saat taikinarullan ulos.



Kaikki työvaiheet voi suorittaa paistopellin päällä (vaikka pelti olisi brittiläistä lilliputtimallia),
joten työtasoja tai leikkuulautoja ei tarvitse liata.

Kun rullaat taikinaa auki huomaat, että se on perforoitu valmiiksi kolmioiksi.
Voit irrottaa ne toisistaan kokonaan veitsellä, taikinapyörällä tai lastalla.

Viillä kolmion kantaan keskelle noin neljän sentin viilto. Näin croissantit kohoavat paremmin.
Kääri sitten rullalle leveästä päästä kärkeen ja taivuta valmis rulla hieman kaarevaksi.
Jättämällä kärjen croissantin alle varmistat, ettei se uunissa noustessaan repeä.
Voit tehdä joko tavallisia croissanteja tai lisätä täytteeksi pienen määrän jotakin suolaista tai makeaa täytettä.
Tässä tein sekä tavallisia että sinihomejuustotäytteisiä croissanteja.

Voitele joko kanamunalla tai maidolla (itse pidän maitovoitelusta croissanteissa)
ja ripottele halutessasi päälle vaikkapa siemeniä.
Meidän sinihomejuustosarvet saivat ylleen auringonkukansiemeniä.
Sitten pelti sujautetaan uuniin reiluksi kymmeneksi minuutiksi.
Pakkauksessa paistoajaksi sanotaan 15-20 minuuttia,
mutta ainakin meidän uunilla se oli hieman alle 15 minuuttia.
Sarvien kullanruskea väri on paras indikaattori.

Lopuksi tuoreet, lämpimät croissantit pistellään poskeen valittujen lisukkeiden kera.
Nam.

Parhaimmillaan croissantit ovat tietenkin tuoreina, mutta jos niitä sattuu jäämään yli, ne voi halkaista ja täyttää vaikka jollakin hyvällä juustolla ja vihanneksilla. Oma suosikkini on brie ja mustaherukkahillo.