Viikko 23. Jäätelökesä

Helleviikko herätti jäätelönälän ja, kuinka ollakaan, uuden Olive-lehden ensimmäisellä sivulla oli jäätelöresepti. Pakkohan täällä on omat jäätelöt tehdäkin, kun kaupasta saa puikkoja ja tuutteja vain monipakkauksissa. Eipä silti, ei tätä kahden litran satsiakaan varsinaisesti kerta-annokseksi voi kutsua.

Reseptin teki minulle erityisen houkuttelevaksi cinder toffee, toiselta nimeltään honeycomb. Se on sokerista ja vaaleasta siirapista tehtyä toffeeta, jonka rapea, huokoinen rakenne syntyy ruokasoodan aikaan saaman vaahtoamisen tuloksena. Linnakadulla toimi vielä alkukesään saakka pieni makeiskauppa, jossa tätä herkkua myytiin suklaakuorrutteisena. Cinder toffeen valmistuksella aloitettiin. Sokeria ja vaaleaa siirappia kattilaan, ja seosta keiteltiin, kunnes se muuttui tumman karamellimaiseksi. Joukkoon lisättiin sitten kaksi teelusikallista ruokasoodaa, joka sai kiehuvan kuuman toffeen kuohumaan. Kippasin toffeevaahdon öljytylle leivinpaperille jäähtymään.

Itse jäätelömassaa varten tarvitsin 1,2 litraa double creamia (kuohukerma lienee lähin vastine), vajaan 400 gramman purkin kondensoitua maitoa ja 2 teelusikallista vaniljauutetta. Korvaan uutteen usein vaniljasokerilla, mutta päätin tässä pidättäytyä reseptissä ja ostin pikkuriikkisen pullon madagaskarilaisesta vaniljasta tehtyä uutetta. Reseptin mukaan näitä kolmea ainesta tuli vatkata niin kauan, kunnes ne muodostaisivat kevyen vaahdon. Sähkövatkain alkoi jo kuumentua uhkaavasti, ja maitohapot tirisivät käsivarsissa, kunnes massa vihdoin alkoi osoittaa vaahtoutumisen merkkejä.

Murskasin jäähtyneen, rapean cinder toffeen käsin pieniksi palasiksi ja kääntelin palat vaahdon sekaan. Kauhoin massan rasiaan ja panin rasian pakastimeen. Sitten jäin odottelemaan työn tuloksia.

Vajaan kolmen tunnin kärvistelyn jälkeen oli pakko mennä raottamaan rasian kantta. Ensimmäiset maistiaiset osoittivat, että olisi ehkä pitänyt malttaa vielä tunnin verran. Jäätelö rasian keskiosissa ei ollut vielä aivan täysin jäätynyt. Herkkuahan se toki oli, joskin aika makeaa. Jäätelömassaanhan ei sokeria tullut lainkaan, joten kaikki makeus tuli kondensoidusta maidosta. Rapeat toffeesattumat olivat aivan parasta.

Kotijäätelöähän voi tehdä monella eri reseptillä. Joihinkin tulee kananmunaa, joihinkin ei. Toisia pitää sekoitella puolen tunnin välein jäätymisprosessin aikana, toisia ei. Jäätelökoneella tehdyt jätskit ovat sitten vielä oma lukunsa. Tämä resepti oli kyllä aika voittaja herkullisuus-helppous-suhteessaan, mutta voisin kokeilla muitakin makuja. Jos vaikka piparkakkua joulun aikaan…

Viikko 22. My Goodness, My Guinness!

Sattuipa eräänä päivänä byroolla prokrastinoidessani, että törmäsin tällaiseen stoutleivän ohjeeseen Guardianin sivuilla. Olen usein harkinnut oluen käyttöä ruokaan tai leipomiseen, mutta se on aina jäänyt tuonnemmaksi. Koska olen perso tuoreelle leivälle, tämä resepti osui ja upposi.

Oluthifistelijät tietävät, että stout on tumma pintahiivaoluttyyppi, jonka tunnetuin edustaja lienee irlantilainen Guinness. Guinness-pulloon omakin käteni kaupassa tarttui, ja sen lisäksi reseptissä listataan ruis- ja vehnäjauhot, hiiva, suola, öljy, kauraryynit sekä buttermilk tai valinnaisesti jogurtti. Maustamatonta jogurttia olen tavannut täällä käyttää kaikkien hapanmaitotuotteiden asemesta ruuanlaitossa. Buttermilk on piimän kaltainen maitotuote, jota ei kuitenkaan kaikista kaupoista saa, joten jogurtti kauppalistassani luki, kunnes lähikauppaan vasta ilmestyneeltä puolalaisen ruuan hyllyltä löytyi kefiiriä! Sitä riitti juotavaksi asti, sillä isosta purkista leipäjuureen tarvittiin vain 50 grammaa. Sen seuraksi sekoittelin kulhossa 440 millilitraa (tavallinen tölkkimitta) Guinnessia, 150 gramma ruisjauhoja sekä ½ teelusikallista kuivahiivaa. Seos jäi pyyhkeen alle yöpymään.


Sunnuntai-iltapäivällä sitten sekoittelin kuplivaan ja raikkaan happamaan juureen vehnäjauhoa ja suolaa ja nostatin ohjeen mukaan ensin 90 minuuttia, sitten leivoin limpun (tai oikeastaan käytin taikinan jauhotetulla pöytätasolla pyöristymässä) ja nostatin vielä tunnin. Lopuksi leivän pinta siveltiin vedellä ja pintaan ripoteltiin kauraryynejä. Pari viiltoa pintaan ja uuniin noin 45 minuutiksi.

Uunista tulvivien huumaavien tuoksujen vanavedessä tuli muhkea limppu, joka oli pinnalta rapea ja sisältä kuohkea. Mallas etenkin tuoksui, mutta myös maistui leivässä. Luomuvoinokare lämpimän siivun päällä kruunasi ehkäpä herkullisimman iltapalan ikinä (tai ainakin lähimenneisyydessä).

Uskallanpa kehaista, että leivän koostumus oli paras, jonka olen saanut aikaan. Vielä tänään maanantainakin his and hers -lounaslisukkeiden seurana (itselleni katkarapuchevicheä, paremmalle puoliskolle kylmäsavulohta, tilliä ja sitruunaa) leipä oli pehmeä, kuohkea ja maukas. Vaikka prosessi on pitkähkö, aikaa varsinaiseen aktiiviseen tekemiseen tällä reseptillä kuluu vähän, ja työvaiheet ovat helppoja kuin heinänteko. Jos tuota reseptiä lähtisin tuunaamaan, lisäisin varmaankin vähän siirappia tai melassia pyöristämään maltaan makua. Luulen, että tuossa voisi olla myös ihanteellinen aines kunnon pekonileipään paistetulla sipulilla ja HP-kastikkeella...

Viikko 21. Punaviinikastike

Yksi yksittäinen osa-alue, jolla kaipaan harjoitusta on kastikkeet. Lähdin liikkeelle Gordon Ramsayn punaviinikastikkeesta. Koska raportoin tässä nyt viime viikon projektiruuasta ja tämäkin viikko vetelee jo viimeisiään, julkaisen tällä kertaa vain kuvasarjan.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kuvan lehmä ei liity tapaukseen.

Taas sitä hyväksi havaittua takapaistia.



Uruguaylainen Alto de la Ballena -punaviini, joka löytyi alkukesän viinimaistajaisista. Huikeaa herkkua.





Voilá!



Varsinainen projekti oli kastike (josta muuten tuli suunmukaista),
joten parempi puolisko harjoitteli tällä kertaa pihvinpaistotaitoja. Hyvähän siitä tuli, kuten kuva kertoo.

 

Viikko 20. 300 kalorin toffeepommi

Kun parempi puoliskoni huomautti, että jälkiruuat ovat jääneet varsin vähälle huomiolle projektissa, päätin sunnuntain ratoksi ryhtyä leipomaan. Pääsin vihdoin myös käyttämään Oxfordin-reissusta ostettuja, suorakaiteen mallisia minikakkuvuokia. Reseptiksi nimittäin valikoitui Butterscotch bars, eli toffeetangot. Nimi on sikäli harhaanjohtava, että kyse oli lähinnä annoskokoon leivotusta kakkumaisesta leivonnaisesta.

Taikinaan tarvittiin nostatusainetta sisältäviä vehnäjauhoja (self-raising wheat flour), muscovadosokeria, munia, vaniljauutetta ja voita. En oikein tykkää käyttää jauhoja, joissa on nostatusaine mukana. Skeptisempi voisi väittää, etten vain osaa käyttää enkä halua opetella käyttämään niitä. Itse sanon mieluummin olevani old school. Oli miten oli, käytin tavallisia vehnäjauhoja ja lisäsin tarvittavan määrän leivinjauhetta. Olin ostanut puolen kilon muscovadosokeripaketin jo aikaa sitten jotakin muuta tarkoitusta varten, ja jokainen tätä tuotetta käyttänyt tietää, että pakkauksen tiiviydestä huolimatta se kovettuu tiiliskiveksi verrattain lyhyessä ajassa ensikäytöstä. Kalikka ei reagoinut veitsellä hakkaamiseen, mutta kiinnostavaa kyllä mureni melko vaivatta käsin möyhentämällä. Olin tosi mielissäni, kun lähes käyttökelvottomaksi tuomitsemani sokerikivi taipuikin vielä ruuanlaittoon kelpaavaksi. Vaniljauutetta ei kaapista löytynyt, mutta englantilaisesta lehdestä ottamassani reseptissä kerrottiin, kuinka Manner-Euroopassa käytetään varsin usein sellaista erikoistuotetta kuin vaniljasokeri. Mikä helpotus! Tätä eksoottista tavaraa on minullakin, joten korvasin uutteen sillä.

Pääsin testaamaan jokin aika sitten rikki menneen sauvasekoitin-vispilä-yhdistelmän tilalle saatua vempainta sokerin ja voin vatkaamiseen. Seoksesta saatiin halutunlainen, mutta laitteen korvia huumaava mekkala peittosi samalla hetkellä kaiuttimista pauhanneen post-rockinkin. Sain kuitenkin pyöräytettyä taikinan, jonka koostumus näytti siltä miltä pitikin. Lusikoin sen vuokiin (ja annoin kulhon tietenkin kaavittavaksi* kieli pitkällä odottelevalle paremmalle puoliskolle) ja panin vuoat uuniin kypsymään. Tällä välin sulatin 80 grammaa fudgekaramelleja 75 millilitraan kermaa. Tästä herkusta tuli sitten hieman jäähtyneiden leivonnaisten kuorrute. Kakut koristeltiin vielä fudgepalasilla.

Mukavan kosteat kakut olivat toki maukkaita, mutta niin makeita, että takahampaita vihloi. Eniten iloa tekijälle tuotti söpöjen vuokien käyttö. Kaloreita muuten oli messevät 300 per kakku, joten laskujeni mukaan seuraavalla kuntosalikerralla on poljettava kuntopyörää pidemmän kaavan mukaan…

* Paremman puoliskon mielestä kulho "kaalitaan", mutta minä en ymmärrä, mitä tekemistä kaalilla on taikinan rippeiden syömisen kanssa.

Viikko 19. Wasabihärkäramen alias huonoiten kirjoitettu resepti ikinä

Selailin viime viikolla pahaa aavistamattomana toukokuun Olive-lehteä ja iskin silmäni wasabihärkäramen-reseptiin (Wasabi beef ramen). Aasialainen ruoka on vaivihkaa vakiinnuttanut asemaansa taloutemme ruokavaliossa. En ole kuitenkaan toistaiseksi nuudeleihin punaista lihaa yhdistänyt, joten kipaisin kauppaan ostamaan reseptin vaatimaa takapaistia. Aineslistalla oli myös inkivääriä, wasabia, valkosipulia, seesamiöljyä, tuore punainen chili, liha- tai kanalientä, soijakastiketta, kalakastiketta, munanuudeleita, pak choita, kevätsipulia, korianteria ja seesaminsiemeniä. Tähän mennessä kaikki hyvin.

Ruuan valmistus alkaa näin: ”Hiero pihveihin inkivääri, wasabi, murskattu valkosipuli ja seesamiöljy. Peitä ja siirrä kylmään 1-2 tunniksi tai yön yli. Ota pihvit huoneenlämpöön vähintään 30 minuuttia ennen kypsennystä. Kuumenna jäljelle jäänyttä seesamiöljyä, inkivääriä ja valkosipulia chilin kanssa syvässä kattilassa.” Mitä? Mitä jäljelle jäänyttä? Ei ensimmäisessä kohdassa sanottu, ettei kaikkea inkivääriä, wasabia, valkosipulia ja öljyä saanut käyttää lihan marinointiin. Jos ruuanlaittaja on onnekas ja ruokakomero hyvin varusteltu, kyseisiä raaka-aineita on varastossa. Muussa tapauksessa hän lähtee suivaantuneena uudelle kauppareissulle.

Kun lisää inkivääriä, wasabia, valkosipulia ja öljyä on tavalla tai toisella hankittu, niitä siis kuumennetaan chilin kera syvässä kattilassa. Ohje jatkuu seuraavalla tavalla: ”Kun ainekset tirisevät, lisää liha- tai kanaliemi sekä soija- ja kalakastike ja kuumenna, kunnes liemi poreilee.” Yksinkertaista. Sitten: ”Keitä nuudelit.” Ensimmäinen impulssi on lisätä nuudelit liemeen, joka on juuri edellisessä virkkeessä kehotettu saattamaan kiehuvaksi, etenkin koska toisesta kattilasta ja veden keittämisestä ei ole ollut puhettakaan. Oletetaan, että ruuanlaittaja tekee näin. Hän lisää nuudelit kiehuvaan liemeen ja siirtyy tyytyväisenä seuraavaan kohtaan: ”Kuumenna parila, aseta pihvit parilalle ja paina niitä. Paista kaksi minuuttia, käännä, mausta taas suolalla ja pippurilla.” Miten niin taas? Kiukkuhikikarpaloiden alkaessa oman tirinänsä kotikokin otsalla hän heittää pihvien pintaan suolan ja pippurin ja lukee ohjetta eteenpäin: ”Nosta pihvit leikkuulaudalle.” Hä? Eikö niitä paisteta toiselta puolelta lainkaan? Reseptin oheen lisätty kuva valmiista annoksesta, jossa viipaloitu nauta lepää nuudelikasan päällä todistaa, että pihvi on selvästi paistettu molemmilta puolilta siten, että keskusta jää roseeksi. Reseptissä kuitenkin lukee: ”Kuumenna parila, aseta pihvit parilalle ja paina niitä. Paista kaksi minuuttia, käännä, mausta taas suolalla ja pippurilla ja nosta pihvit leikkuulaudalle ja peitä foliolla.” Jollei reseptin kirjoittaja oleta, että suolan ripottelu ja pippurin rouhinta kestää kaksi minuuttia, reseptiä orjallisesti seuraava kokki jättää pihvin toisen puolen paistamatta.

Mutta palataanpa nuudeleihin. ”Lisää nuudelit ja pak choi liemikattilaan ja anna porista neljä minuuttia.” NE NUUDELITHAN ON JO SIELLÄ LIEMESSÄ! LAITOIN NE SINNE, KUN KÄSKETTIIN! Tässä vaiheessa siis käy selväksi, että nuudelit olisi pitänyt keittää erillisessä kattilassa, jota ei koskaan mainittu, ja vasta tässä vaiheessa siirtää yhdessä pak choin kanssa liemikattilaan. Ei muuta kuin pak choi nuudeleiden perään ja hengitellään syvään. Neljää minuuttia ei enää tohdi odottaa, koska nuudelit ovat tässä vaiheessa jo kiehuneet yli neljä minuuttia. Kovan onnen kokki siis lukee ohjeen viimeiset rivit: ”Kauho ramen kulhoihin, nosta päälle viipaloitua pihviä, kevätsipulia ja korianteria.” Se, ettei missään vaiheessa ohjeistettu viipaloimaan pihviä ei enää tässä vaiheessa yllätä, eikä kokki siitä jaksa tuohtua. Nälkä on niin, että näköä haittaa, joten on parasta niellä kiukku puoliraa'an ramenin kyytipoikana.

Paljastettakoon tässä, että tämä tarina ei ole tosi. Siis se osa on totta, että resepti todella oli näin huonosti kirjoitettu, mutta olin itse lukenut sen alusta loppuun ennen ruuanlaiton aloittamista, havainnut puutteet ja korjannut ne mielessäni. Tämä oli siis ns. worst case scenario siitä, miten olisi voinut käydä, jos reseptiä olisi lukenut eteenpäin vaihe vaiheelta. Myönnettävä on myös se, että jos en olisi reseptiä etukäteen lukenut, olisin luultavasti viimeistään tuossa nuudelitliemeenmitähelvettiänehänonjosiellä-kohdassa paiskannut kauhan nurkkaan ja jättänyt koko homman sikseen. Onneksi niin ei käynyt, sillä ramen oli varsin maittavaa ja erityisesti roseeksi paistettu takapaisti mureaa ja herkullista. Piti oikein itseään taputella selkään ehkäpä parhaiten onnistuneesta punaisen lihan paistosta konsaan.

Tarinan opetus: lue aina resepti alusta loppuun ennen kuin edes harkitset aloittamista.

Viikot 15-18. Vatsataudista itiöpihveihin

Johan vierähti. Viikko 15 alkoi yhtä helteisenä kuin edellinenkin, mikä ilmiselvästi tarjosi otollisen ilmapiirin kaikensorttisille pöpöille. Tiistai-iltapäivänä alkanut vatsannipistely nimittäin huipentui illansuussa voimalliseen ja toistuvaan ylenantamiseen, joka levisi parissa päivässä myös parempaan puoliskoon. Linnakadulla syötiinkin loppuviikko lähinnä appelsiineja, mansikoita ja mustikkajogurttia. En olisi uskonut, että tien toiselle puolelle avatusta meksikolaisravintolasta iltaisin tulviva grillatun lihan tuoksu voisi joskus kuvottaa, mutta niin vain kävi. Niin koville tauti otti, ettei viikolla 16:kaan maittanut kuin hedelmät ja näkkäri.


Viikolla 17 vietettiin toimistolla juhannusta viikkoa etuajassa. Olin jotenkin joutunut kaksihenkiseen järjestelytoimikuntaan, mikä veikin tuolla viikolla kaiken ylimääräisen ajan. Ehdin viikonloppuna kuitenkin kokeilla yhtä ja toista. Kuvamateriaalia näistä ei kuitenkaan ole. Kotiuduimme juhannusmelskeistä lauantaiaamun ensitunteina, joten ruuanlaitossa turvauduttiin nopeisiin ratkaisuihin. Uusi raaka-aine oli silti mukana, joskaan ei kovin yllätyksellisesti valmistettuna. Paistoimme meriahventa, jota olen aiemmin nauttinut vain ravintolan listalta. Sea bass sai seurakseen jo aiemmista projekteista tutuksi käynyttä harissayrttikuskusta. Maukas kala sai koko raadin hyväksynnän, eikä se ole edes uhanalaista, joten eksynee pannullemme toistekin.

Samaisen viikon sunnuntaina saksalainen työtoverimme liittyi seuraamme kisastudioon, kun Saksa kohtasi EM-jalkapallossa Tanskan. Päätin kaivaa vaatekaapin perukoilta viikkoja aiemmin säilömäni sitruunat ja laittaa marokkolaista kanataginea. Taginepadan puutteessa käytin tavallista kattilaa, johon kanan sijaan tuli mainittua säilöttyä sitruunaa, fenkolia, sipulia, oliiveja, kanalientä ja mausteita. Eipä tainnut tästä pohjoisafrikkalaisesta herkusta perheemme suosikkia tulla, mutta kiinnostava kokeilu yhtä kaikki.

Varsinaisella juhannusviikolla (eli projektin viikolla 18) saimme Suomesta mukavia vieraita, ja ruuanlaitossa keskityttiin helppoihin vatsantäytteisiin, jotta yhteistä aikaa jäi enemmän. Mainittakoon kuitenkin sieniproteiinista valmistetut vegaanipihvit, joita paistettiin kasvissyöjälle purilaisen väliin. Itse en itiöpihviä maistanut, mutta kuuleman mukaan maistuivat kovastikin lihalle.

Tämän poikkeusajan jälkeen otettiin ryhtiliike ja jatkettiin taas projektia entistä tahtia. Mutta siitä lisää seuraavassa…