Vakavan ihmisen puolustuspuhe

Sanna Mämmi julkaisi muutama päivä sitten blogikirjoituksen otsikolla ”Herää jo suomalainen!” ja luin sen, kun muutama Facebook-kontaktini oli sen innosta puhkuen jakanut. Ja koska harva kirjoitus on viime aikoina herättänyt minussa yhtä vahvoja tunteita, päätin kirjoittaa oman näkemykseni. Julkaisen sen nyt tässä tavallisesti ruoka-aiheita käsittelevässä blogissani.

Ensinnäkin olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä tuosta väheksymisestä, tosin se ei ole yksinomaan suomalainen piirre. Syyllistyn siihen itsekin, mutta olen yrittänyt päästä siitä eroon. Lyhyttä punaista tukkaani kehutaan usein, ja jos ennen koin tarvetta selitellä, että kyllä olisi jo parturin tarpeessa, nyt vastaan ”kiitos, tykkään itsekin” ja mainitsen kampaajani nimen, jotta kunnia menee sinne, minne se kuuluu.

Omasta mielestäni suomalaisten ikävin piirre on kateus. Toisen menestystä, lahjakkuutta ja onnea on usein vaikea sulattaa, ja kateus siitä oksennetaan sitten joko selän takana kyräillen tai verkossa.

Sitten joudutaankin vaarallisille vesille, kun jokainen mökötys, valitus ja totisuus pannaan nippuun ja ylle lyödään otsikko ”suomalainen pessimismi” ja vielä todetaan, että siitä voi opetella pois. Kirjoittaja peräänkuuluttaa iloisuutta, hassuttelua ja hullaantumista ja paheksuu naapuria, jota vesisade vituttaa. Hän myös paheksuu besserwisseröintiä, vaikka syyllistyy kirjoituksellaan itsekin siihen. Hänhän tietää, että tästä mökötyksestä voi opetella pois. No, tiedoksi vain: eivät kaikki voi.

Suomalaiset ovat ehkä keskimäärin introvertimpaa kansaa kuin vaikkapa espanjalaiset, ja kirjoittajan espanjalainen poikaystävä olikin hieman ylimieliseltä kuulostavalla kommentillaan oikeilla jäljillä: monen suomalaisen ”mökötyksen” takana voi olla mielenterveydellisiä seikkoja. Ja niistä ei vain opetella pois. Yksi loukkaavimmista ja vahingollisimmista asioista, joita masentuneelle ihmiselle voi sanoa on, että piristyisit nyt. Entä jos se ystävä, joka kirjoittajalle valitti puhelimessa, oli tosi huonossa jamassa, eikä elämässä oikeasti tuntunut sillä hetkellä olevan mitään hyvää? Eikö ystävyyttä ole se, että jaksetaan kuunnella ja olla olkapäänä, kun elämä tuntuu toisesta ahdistavalta?

Enkä nyt väitä, että kyseinen ystävä olisi välttämättä masentunut tai että kaikki suomalaiset mököt ovat masentuneita, vaikka masennuksen kirjoon mahtuukin monta harmaan sävyä. Kaikille se hulluttelu ei kuitenkaan ole luontainen tapa olla ja elää. Kirjoittaja osoittaa olevansa aika kapeakatseinen ja suvaitsematon, jos ei ymmärrä, että mielihyvää ja onnellisuutta voi tuntea ilman, että se näkyy ulospäin äänekkäänä riekkumisena.

Olen itse opetellut pois siitä hulluttelusta ja riekkumisesta, koska se ei ollut minulle aitoa. Vaikutin ehkä aiemmin ulospäin huolettomammalta ja iloisemmalta kuin nyt, mutta tajusin leikkiväni ihmistä, joka ehkä toivoin olevani. Annettuani itselleni luvan olla oma itseni, perusvireeltäni ehkä hieman alakuloinen, melankolinen ja sarkastinen, moni ahdistus karisi pois. Pidän itsestäni enemmän, olen tyytyväisempi omissa nahoissani, anteeksiantavaisempi itselleni ja suvaitsevaisempi muita kohtaan. Ystävienikin mielestä olen aidompi, vaikka en enää rieku niin kuin ennen. Ja ystäväpiiriini kuuluu sekä niitä aina iloisia ekstrovertteja että pohdiskelevampia, totisempia introvertteja.

Minulla ei ole mitään alati positiivisesti ajattelevia vastaan, eivätkä he ärsytä minua (yleensä), mutta ehkä säälin heitä vähän. Varsinkin, jos he kirjoittajan tavoin pitävät vakavia ihmisiä tyhminä, sosiaalisesti lahjattomina ja moukkina. He jäävät paitsi siitä toisesta ihmisenä olemisen puolesta. Alakulossakin voi nimittäin olla kauneutta.

Melankolisuus ei ole kategorisesti pahasta, eikä se tarkoita sitä, ettei osaisi arvostaa elämän pieniä asioita. Maaliskuun ensimmäinen aurinkoinen aamu sykähdytti minua kovasti, mutta ei se saa minua tekemään voltteja. Se tuntui hyvältä rinnassa, ja muulla ei ole minulle merkitystä. Ja nuppineulojen lailla naamaa piiskaava räntäsade vituttaa. Se on minun aito tunteeni, eikä sillä ole mitään tekemistä pessimismin kanssa.

Nyrkki voita ja... kana uuniin

Suomen television ruokaohjelmatarjontaan pettyneenä palasin Englannin vastaavaan ja katselin muutaman jakson Jamie Oliverin 30 minuutin aterioita. Kirjasin reseptivihkoon monta ruokaohjetta ja useita niistä on jo kokeiltukin. 30 minuuttiin on tosin meidän tavallisten kuolevaisten turha tähdätä... Tänä viikonloppuna testattiin Jamien piri piri -kana. Sen jälkiruoaksi tein omena-calvadostorttua, johon sain reseptin vuosia sitten entiseltä työtoveriltani Pirjolta. Jälkikäteen on todettava, että voita kului aika reippaasti, mutta makukin oli sen mukainen!

Jamie käytti kanan reisipaloja, joita valitettavasti ei Suomessa ole juurikaan saatavilla. Luullista lihaa piti kuitenkin olla, joten käytin koipi-reisiä ja pidensin hieman uunikypsennysaikaa. Pannupaiston tarkoitus on paitsi lyhentää uuniaikaa myös luoda ihana, rapea nahka.

Alla oleva resepti on ohjelmaa katsoessa havaintojen perusteella ylös kirjoitettu, mutta on mainittava, että Jamien kastikesatsi oli tuplattava, jotta se peitti uunivuoan pohjan. Tässä siis valmiiksi tupla-annos. Savustettua paprikajauhetta on Suomesta vaikea löytää, joten tavallista, vahvaa paprikaa voi käyttää. Halutessaan voi lisätä vaikkapa jotakin savuaromista chipotlekastiketta joukkoon.

Lisäkkeeksi tein niin ikään Jamien ohjeella murskattua bataattia ja perunaa, jotka maustetaan fetamurulla, tuoreella korianterilla ja oliiviöljyllä.

Jamien piri piri -kanaa

nahallisia kananreisiä tai koipi-reisiä (koipi-reisiä 2-3, mutta kastikemäärä riittää 4-5:llekin)

tuoretta chiliä (lajikkeesta ja vahvuudesta riippuen 1-4 kpl)

2 punasipulia

sitruunan kuori ja mehu (näillä tulee melko vahva sitruunan maku, joten jos et ole suuri sittisfani, vähän vähempikin riittää)

4 valkosipulinkynttä

4 rkl punaviinietikkaa

6-8 rkl oliiviöljyä

Worchestershire-kastiketta

2 tl (savu)paprikajauhetta

pari kourallista basilikanlehtiä

suolaa

mustapippuria

vettä

tuoretta timjamia (ja rosmariinia)

voita (tai öljyä) paistamiseen

Ota kana huoneenlämpöön vähintään 30 minuuttia ennen paistoa. Viillä nahkaan muutama viilto. Kuumenna pannulla voita (tai halutessasi öljyä) ja nosta kanat nahkapuoli alaspäin pannulle. Ripottele lihapuolelle suolaa ja mustapippuria. Voit käyttää useampaa pannua, jotta saat paistettua kanat kerralla tai vaihtoehtoisesti paistaa useammassa erässä. Paista n. 7 minuuttia.

Tällä välin voit valmistaa kastikkeen. Pilko tuoreita chilejä hieman pienemmiksi paloiksi (siemeniä ei tarvitse poistaa), kuori sipulit ja pilko nekin muutamaan osaan. Tee samoin valkosipulille. Pane chili-, sipuli- ja valkosipulipalat blenderiin ja lisää raastettu sitruunankuori sekä sitruunanmehu, basilikanlehdet, paprikajauhe, loraus Worchestershire-kastiketta, etikka, oliiviöljy sekä ripaus suolaa ja pippuria ja loraus vettä. Käytä blenderiä kunnes ainekset ovat hienontuneet – kastikkeen ei tarvitse olla aivan nestemäistä. Lisää tarvittaessa vettä, jotta saat koostumuksesta juoksevampaa.

Kun kanat ovat paistuneet nahkapuolelta n. 7 minuuttia, käännä ne ja paista lihapuolelta n. 5 minuuttia. Kaada kastike uunivuokaan, johon kanat juuri ja juuri mahtuvat. Nosta paistetut koivet kastikkeen päälle lihapuoli alaspäin. Pirskottele timjamin- ja rosmariininoksien päälle oliiviöljyä ja asettele ne kanojen päälle. Öljy ei ole pelkkää hifistelyä: se estää yrttejä palamasta uunissa. Nosta vuoka 200-asteiseen uuniin n. 10 minuutiksi. Jos kanat eivät vielä sen jälkeen ole täysin kypsiä, jatka kypsentämistä tarvittavan ajan.

Bataatti-perunalisäke (kahdelle)

bataatti

2 perunaa

fetaa

oliiviöljyä

kourallinen tuoretta korianteria

suolaa

mustapippuria

Kuori bataatti ja perunat ja pilko ne n. 2 cm x 2 cm -kokoisiksi paloiksi. Pane ne kattilaan veteen, lisää ripaus suolaa ja keitä kypsiksi. Siivilöi vesi pois ja survo kuutiot haarukalla tai perunasurvimella murskaksi. Tästä ei siis ole tarkoitus tulla hienoa sosetta, summittainen survominen riittää. Levitä bataatti-perunamurska kuumalla vedellä lämmitetylle tarjoiluvadille, murenna päälle feta ja ripottele silputtu korianteri. Ripottele vielä (sormi)suolaa, rouhi mustapippuria ja pirskottele oliiviöljyä. Halutessasi voit viipaloida päälle hieman tuoretta chiliä koristeeksi, jos sitä on jäänyt yli kanasta.

Sitten vain koko komeus ääntä kohti! Sivussa kannattaa tarjota myös tuoretta leipää, jolla on mukava mopata ihana chilikastike lautaselta.

---

Jälkiruokaomenatortun ohjeen sain muinoin työkaveriltani, joka oli hurahtanut kaikkeen ranskalaiseen. Siinä on muutama työvaihe, mutta ne kannattavat! Esivalmistelut voi sitä paitsi tehdä hyvissä ajoin etukäteen. Käytin tällä kertaa ihania, kotimaisia Samo-omenoita, mutta jos suomalaista ei ole tarjolla, Granny Smith käy mainiosti. Olen muuten pari kertaa calvadoksen korvannut Jallulla ja hyvä tuli siitäkin. :)

Tarte aux pommes flambées au Calvados

Täyte:

1 dl calvadosta

6-8 hapahkoa omenaa

1 dl sokeria

75 g voita

Pohja:

100 g voita

2,5 dl vehnäjauhoja

3 rkl sokeria

0,5 tl suolaa

1-2 rkl vettä

Kuori ja lohko omenat, pane ne kulhoon ja kaada päälle calvados. Marinoi omenoita 1-3 tuntia, välillä kulhoa hölskytellen.

Nypi voi ja vehnäjauho yhteen, lisää sokeri, suola ja vesi ja työstä taikinaksi. Kääri taikina tuorekelmuun ja pane jääkaappiin noin tunniksi.

Kun olet valmis kokoamaan tortun ja panemaan sen uuniin, nostele omenalohkot piirakkavuokaan (älä pane vuokaan marinointinestettä). Ruskista sokeria ja voita kasarissa tai pannulla, kunnes ne muodostavat kinuskin ja kaada se omenoiden päälle. Kauli taikina ja nosta se vuokaan omenoiden ja kinuskin päälle siten, että se peittää omenat kokonaan. Pistele haarukalla ja paista uunin alimmalla ritilätasolla 200 asteessa n. 50 minuuttia.

Tarjoile calvadoksella maustetun, löysäksi vaahdotetun kerman kanssa. Sitten voikin siirtyä vatsan viereen makaamaan...

Punajuuri-sinihomejuustopiiras

Illan päätähdet.

Rapukausi on käynnissä, ja osakseni lankesi viime viikonloppuisten rapukemujen alkupalasta vastaaminen. Purppurainen, supisuomalainen punajuuri on parasta syysruokaa, ja mieleni teki yhdistää siihen totutumman vuohenjuuston sijasta sinihomejuusto. Kun sopivaa reseptiä ei löytynyt, kehittelin sellaisen itse. Testaamattoman ruoan toisille tarjoaminenhan on kardinaalimoka, johon syyllistyin siis nyt minäkin (enkä ensimmäistä kertaa). Testiraadin kommenttien ja omien havaintojeni perusteella reseptiin tulikin nyt pientä hienosäätöä.

En ole koskaan ollut mikään taikinataikuri* ja mielestäni erityisesti kaupan suolaisen piirakan taikinoissa on erinomainen hinta/laatu/vaiva-suhde. Päätin nyt kuitenkin tehdä kaiken niin sanotusti skrätsistä ja tein taikinan nyppimällä yhteen vehnä- ja ruisjauhoja sekä voita ja esipaistamalla sitä n. 20 minuuttia. Pohjasta tuli hieman paksun oloinen ja siksi kuivahko, joten ensi kerralla luottanen itse valmiiseen. Alla kuitenkin myös taikinan resepti.

Punajuuret voi kypsentää itse uunissa paahtamalla tai keittämällä tai vaihtoehtoisesti voi käyttää kaupan vihanneshyllystä löytyviä, esikeitettyjä punajuuria. Uunikypsennys säilyttää paremmin punajuuren ravintoaineet ja mielestäni tiivistää maut mukavan paahteisiksi. Etikkapunajuuria en käyttäisi, sillä vaikka etikkaiset maut minullekin maistuvat, tähän piiraaseen sellainen hapokkuus ei sovi. Hapokkuutta haetaan sen sijaan purjosta ja crème fraîchesta.

Sinihomejuuston valinnassa voi kukin mennä omaan kaupunkiinsa, mutta suosittelisin suolaisempia vaihtoehtoja makeahkojen sijaan, sillä makea punajuuri kaipaa kaverikseen suolaisuutta. Suomalaisten tuttu kaveri Aura on tähän oikein passeli ja sitä saa kätevästi valmiina murunakin.

Tein ensimmäisen version 23-senttiseen irtopohjavuokaan, johon taikina-annos oli vähän liiankin suuri, mutta toisaalta korkeat reunat olivat hyvät, sillä täytekerros oli melkoisen muhkea.

PUNAJUURI-SINIHOMEJUUSTOPIIRAS

Taikina:

5,5 dl jauhoja (esim. 4 dl vehnäjauhoja ja 1,5 dl ruisjauhoja)

140 g kylmää voita kuutioiksi leikattuna

1 tl suolaa

3-5 rkl kylmää vettä

Täyte:

4-5 punajuurta

1-2 purjo (koosta riippuen korjattuun versioon laittaisin kaksi, sillä purjo kutistuu haudutettaessa aika paljon)

150-200 g sinihomejuustoa (ekassa versiossa oli 150 grammaa, mutta osa testiyleisöstä – minä itse mukaan lukien – oli sitä mieltä, että enemmänkin saisi olla)

200 g crème fraîchea

loraus kermaa, ruokakermaa tai maitoa crème fraîchen notkistamiseen

2 munaa

suolaa

mustapippuria

Taikina

Siivilöi suureen kulhoon jauhot ja lisää suola. Nypi jauhoihin kylmä voi, kunnes rakenne muistuttaa korppujauhoja. Lisää mahdollisimman kylmää vettä vähän kerrallaan, kunnes taikina pysyy juuri ja juuri kasassa. Kääri taikina tiiviisti tuorekelmuun ja pane jääkaappiin noin puoleksi tunniksi.

Ota taikina kaapista ja kauli se jauhotetulla alustalla ohuehkoksi levyksi. Nosta se voideltuun piirakkataikinaan tai irtopohjavuokaan ja painele vuoan reunoille. Leikkaa leivinpaperista vuoan pohjan kokoinen pala, pane se piiraspohjan päälle ja sen päälle paistoherneitä tai jokin uuninkestävä astia painoksi. Esipaista pohjaa 200 asteessa n. 15-20 minuuttia. Ota sitten paino ja paperi pois ja paista vielä viitisen minuuttia.

Täyte

Pese punajuuret tarvittaessa ja pane 175-asteisen uuniin uunipelille. Punajuurien koosta riippuen kypsyminen kestää 1-2 tuntia. Omani olivat hieman tennispalloa pienempiä ja niiden kypsyminen kesti n. 1,5 tuntia. Nosta kypsät punajuuret kulhoon ja peitä tuorekelmulla. Anna jäähtyä noin kymmenen minuutin ajan. Kuori punajuuret** ja viipaloi ne ohuiksi kiekoiksi. Laita syrjään.

Ihanat purjot.

Huuhtele purjo ja viipaloi se kiekoiksi. Kuumenna oliiviöljyä paistinpannulla keskilämmöllä ja kuullota purjoja, kunnes ne ovat pehmenneet ja muuttuneet osin läpikuultaviksi. Huom: älä anna niiden ruskistua! Ole kärsivällinen: lopputulos on ihanan makeaa purjoa, joka sulaa suussa.

Nyt voit kasata piiraan! Lado pohjalle kerros punajuuriviipaleita hieman limittäin. Päällystä punajuuret sitten ihanalla purjolla. Ripottele purjon päälle puolet sinihomejuustosta. Voit käyttää joko valmista juustomurua tai murentaa itse palasta. Lado juuston päälle toinen kerros punajuuriviipaleita ja sitten loput homejuustomuruista. Rouhi pinnalle hieman mustapippuria. Tai siis paljon.

Suoraan uunista.

Sekoita crème fraîcheen munat ja tarvittaessa loraus kerma/ruokakermaa/maitoa/soijakorviketta, ripauta hieman suolaa (muista, että homejuusto on hyvin suolaista) ja (paljon) mustapippuria. Kaada crème fraîche -seos täytteen päälle tasaisesti. Paista piirasta 175-200 asteessa 30-40 minuuttia, eli kunnes pinta saa hieman väriä.

Tarjoa vaikka rucolavuoren kera!

Rucolavuoren alle voi kätevästi piilottaa myös ruman pinnan,
mikä ei tietenkään tässä tapauksessa ollut tarpeen.

* Lukuun ottamatta karjalanpiirakkataikinaa ja paria luottosämpylätaikinaani.

** Top tip: Punajuuret ovat punaisia ja haluavat myös värjätä sinut. Jos sormenpäiden värjääntyminen ei haittaa, anna palaa, jos haluat välttyä siltä, käytä suojakäsineitä.

Helppo tomaattipiiras

Postasin kuvan alla näkyvästä piiraasta sosiaaliseen mediaan, ja kun siskoni kyseli reseptiä, ajattelinpa laittaa sen tänne näkyviin. Kuvan piiras on muunnos (yksi monista) eräästä reseptistä, jonka joskus leikkasin talteen englantilaisesta ruokalehdestä.

Pohja

Ohje on englantilaiselle uunipellille, joka on noin neljänneksen suomalaista peltiä pienempi. Ohjeen vaatima 375 grammaa lehti-/voitaikinaa ei siis aivan riitä, mutta esim. Myllyn Parhaan valmistama 600 gramman lehtitaikina voi olla jo vähän liikaa. Lopusta voi leipoa vaikka pasteijoita. Tämähän käy hienosti myös pakastimeen unohtuneiden torttutaikinalevyjen tuhoamiseen: peitä niillä uunipelti ja nipistä saumoja hieman umpeen. Oikein kätevä emäntä tietysti pyöräyttää itse taikinan.

Kauli, kokoa tai asettele taikina siis uunipellille ja leikkaa yhtenevä viilto taikinapyörällä, pizzaleikkurilla tai veitsellä n. 1,5 senttiä levyn ulkoreunasta (ei aivan kokonaan levyn läpi). Voitele reunat kananmunalla.

Täyte

Alkuperäisen ohjeen mukaan taikinan päälle pannaan tässä vaiheessa n. 70 grammaa parmesaaniraastetta sekä kerros ohueksi viipaloitua tomaattia siten, että viipaleet ovat hieman limittäin ja peittävät koko taikinan voideltuja reunoja lukuunottamatta. Pinnalle ripotellaan suolaa ja tuoretta mustapippurirouhetta. Paistetaan 200-asteisessa uunissa noin 20-25 minuuttia tai kunnes reunat ovat kullanruskeat ja tomaatit hieman kypsyneet. Kuuman piiraan päälle revitään mozzarellapallo ja lisätään vielä noin 3 ruokalusikallista sitruunamehutilkalla notkistettua pestoa.

Tämä combo on testattu, mutta olen tehnyt tästä lukuisia variaatioita sen mukaan, mitä kaapista on milloinkin löytynyt. Kerran pestoa ei ollut, joten tein oman peston tuoreesta pinaatista, Grana Padano -juustosta, paahdetuista auringonkukansiemenistä, valkosipulista, mustapippurista, sitruunamehusta ja oliiviöljystä. Oli paremman puoliskon mielestä parasta koskaan maistamaansa pestoa, muuten...

Kuvan piiraan täyte (suomalaiselle pellille):

70 grammaa parmesaaniraastetta

1 iso tai kaksi pientä kesäkurpitsaa

pari kolme isoa kourallista tuoretta pinaattia

pallo mozzarellaa, tai puoli palloa mozzaa ja puolikas paketti fetaa

rasiallinen kirsikkatomaatteja

suolaa ja pippuria

basilikaa

Kun pohjataikina on pellillä ja reuna viilletty ja voideltu, ripottele päälle juustoraaste. Käytä pinaatti pannussa oliiviöljyssä sen verran, että se pehmenee ja levitä piiraan päälle. Leikkaa kesäkurpitsa ohuiksi kiekoiksi ja kuullota kiekkoja paistinpannulla oliiviöljyssä hetki (tarvittaessa useammassa erässä), mutta älä anna viipaleiden pehmetä liikaa. Levitä viipaleet pinaatin päälle. Revi päälle pallo mozzarellaa tai jos kaapissa on vain puolikas pallo, kuten minulla, revi se toiselle puolikkaalle ja murustele toiselle feta. Puolita kirsikkatomaatit ja viskaa ne tortun päälle. Mausta suolalla ja pippurilla ja paista uunissa yllä olevan ohjeen mukaan. Pirskottele kypsän piiraan päälle hieman oliiviöljyä ja ripottele basilikan lehtiä.

Päälle siis voi laittaa melkeinpä mitä vain, kunhan ei tee täytekerroksesta liian tuhtia eikä käytä liian kosteita aineksia, jolloin pohja vettyy eikä kypsy kunnolla. Parmesaani pohjalla antaa mukavaa suolaista makua tekemättä taikinaa kosteaksi ja rasvaiseksi, mutta ei toki ole aivan välttämätön.

Tarjoile vaikka rucolasalaatin ja kuoharin kera.

Vanhan reseptivihkon aarteita

Äidilläni oli – ja on varmasti vieläkin – sinikantinen ruutuvihko, jonka kanteen oli siistillä käsialalla kirjoitettu ”Reseptejä”. Se oli täynnä samaisella käsialalla kirjoitettuja ruoka- ja leivontaohjeita. Kun muutin kotoa pois, ostin samanlaisen sinikantisen vihkon ja kopioin siihen tärkeimmät äidin ohjeista. Sittemmin vihkoon on tallentunut kavereiden bravuureita, itse kehiteltyjen ruokien ainesosalistoja ja muistiinpanoja sekä Pirkka-lehdestä leikattuja reseptejä. Kannet ovat jääneet johonkin matkan varrelle, mutta vihko lähti mukaan myös tänne Englantiin.

Ensimmäisellä sivulla on raparperipiirakan ja mokkapalojen ohjeet. Molemmat on tarkoitettu pellillisille, mikä on täällä hieman hankalaa, kun uunipellit ovat eri kokoisia kuin Suomessa. Ostin tänään kevään ensimmäiset raparperit, mutta ne upotan piimäpohjaiseen piirakkataikinaan, joka löytyy vihkon toiselta sivulta. Sillä ohjeella leivotut omena-, raparperi- ja mustikkapiirakat ovatkin täällä herättäneet ihastusta. Hapanmaitotuotteeseen leivottu makea piirakka on nimittäin täkäläisittäin harvinaisempi herkku.

Vihkon ensimmäisille sivuille on tallennettu myös chili con carnen ohje. Lapsuudenkodissani ei syöty tulista ruokaa, mutta tätä eksoottista herkkua pääsinkin kokeilemaan ensimmäistä kertaa ollessani teini-iässä Turussa tädin perheen luona kyläilemässä. Kattilaan pilkottiin runsaasti sipulia ja valkosipulia, kaadettiin tomaattimurskaa ja chilikastiketta ja tietenkin paistettiin naudanjauhelihaa (jonka sulatuskeinoista olen vannonut tädilleni vaikenevani ikuisiksi ajoiksi).

Kotikokkien mittaamaton kokeilunhalu, ylenmääräinen into ja vielä rajallinen kokemus johtaa usein siihen, että omien keittiösiipien kantavuutta testataan ensin tekemällä pieniä muutoksia toisten resepteihin. Niin olen minäkin vuosien varrella muuntanut tätä jo lähtökohtaisesti erinomaisen maukasta reseptiä joskus hyvällä joskus kehnommalla menestyksellä. Nykyään reseptimuunnoksiini vaikuttavat paitsi henkilökohtaiset mieltymykset myös jääkaapin sisältö. Kulinaarinen pokkani on jo paisunut sellaisiin mittoihin, että uskon taitoni ja arvostelukykyni riittävän arvioimaan, minkä aineksen voin korvata jollakin muulla siten, että lopputulos on vielä edes syötävää. Turha kai todeta, että joskus sekin pokka pettää. Tämä on kuitenkin helppo myöntää, kun tietää, että sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Vaikka mennyt viikonloppu oli toistaiseksi kevään lämpimin, illat ovat koleita ja siksi kaipailinkin lämmittävää pataruokaa. Jauhelihapaketti pakastimen uumenista löytyi (sulatin sen kuitenkin perinteisesti jääkaapissa yön yli) ja kaapissa oli myös purkillinen papuja (jotka ostin viikko sitten vahingossa, kun luulin tarttuneeni tomaattimurskapurkkiin). Yksi papupurkki ja tomaattimurskatölkki kuitenkin uupuivat. Päätin korvata papupurkin toisella palkokasvilla, sillä kaapista löytyi linssipussi. Tomaattimurskan paikkaajaksi kaivoin edellisillan pizzoja varten keittelemäni tomaattikastikeen jämän, jonka oli jo ehtinyt nakata pakastimeen.

Tässä siis Mari-tädin mainiosta chilistä vuosien varrella omanlaisekseni muovaantunut...

Tarun chili

400-500 grammaa naudanpaistijauhelihaa

2 sipulia

2-4 valkosipulinkynttä

2-3 kuivattua chiliä

1 lihaliemikuutio

1 tölkki tomaattimurskaa (tai tomaattikastikkeen jämät)

2-3 dl vettä

2 tölkkiä papuja, esim. valkoisia tai kidneypapuja (tai tölkki papuja ja n. 120 grammaa linssejä)

2-3 palaa tummaa suklaata

mustapippuria

suolaa

öljyä

(punaviiniä)

(tabascoa)

Kuumenna öljy pannussa tai padassa keskilämmöllä. Lisää murustetut chilit ja hienonnettu valkosipuli. Pyörittele hetki pannulla, mutta varo, etteivät ne pala. Lisää hienonnettu sipuli ja jatka kuullotusta noin viisi minuuttia. Lisää pannulle jauheliha ja ruskista. Jos käytät punaviiniä, lorauta tässä vaiheessa pannulle vajaa desi ja anna sen imeytyä ja haihtua lähes kokonaan. Lisää sitten tomaattimurska tai -kastike, lihaliemikuutio sekä vesi. Anna porista noin 15 minuuttia. Lisää sitten hyvin siivilässä huuhdellut linssit ja anna taas porista noin 15 minuuttia. Lisää valutetut pavut ja jätä taas porisemaan noin 15 minuutiksi. Tarkista linssien kypsennysaika pakkauksesta ja pidä huoli, että ne keittyvät vaaditun ajan. Tässä vaiheessa chili saa jo olla melko paksua, mutta jos se alkaa vaikuttaa kuivalta, lisää hieman vettä. Lisää vielä tumma suklaa sekä suolaa ja rouhi pataan mustapippuria. Sekoittele, kunnes suklaa on sulanut. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa, maustepippuria tai tabascoa (jos chili ei ole riittävän tulista). Kauho tuoksuva, paksu chili syvään kulhoon haarukoitavaksi.

Chilissä on jo papuja ja linssejä, joten mielestäni riisi ei enää ole tarpeen. Jollakin ihana, täyteläinen liemi on kuitenkin mopattava, joten itse tarjoilen chilikulhon joko tuoren, rapeakuorisen leivän kanssa tai tortilloiden täytteenä.

Suklaa saattaa vaikuttaa kummalliselta, mutta Etelä-Amerikan alkuperäiskansat ovat lisänneet chiliruokiin suklaata jo ammoisina aikoina. Se toimii samalla tavalla tomaatin kitkeryyden pyöristäjänä kuin sokeri ja sopii chilin makupariksi erinomaisesti. Sitä ei pidä kuitenkaan lisätä liikaa! Maistamalla löytää omaan suuhun sopivan määrän.

Kuten olen aiemminkin maininnut (lue: vouhkannut), kaappien perukoille kertyvien pussinpohjien, nahistuneiden kasvisten ja unohtuneiden purkkien käyttäminen hyödyksi tuo minulle valtavaa mielihyvää. Tällainen muhkea pataruoka on mainio keino juuri sellaisten ainesten hyödyntämiseen. Mikään ei siis estä esimerkiksi pilkkomasta joukkoon vihanneslaatikon pohjalle unohtunutta, kolhiintunutta paprikaa tai nakkaamasta kuumaan liemeen parhaat päivänsä nähneitä tomaatteja tai yrttinippuja.

Tämä sunnuntaichili helpotti arkeen laskeutumista ja riittipä siitä vielä alkuviikon lounaaksikin.

Alessa haudutettua pataa, lepuskoja ja perunakakkaroita

Nyt taitaa olla syksy. Ilma on ollut vielä jopa kesäisen lämmintä joinain päivinä, mutta syksyn tunne on läsnä pimenevissä illoissa, muuttolintujen parvissa ja pikkuhiljaa kellertyvissä lehdissä. Syksy tuo keittiöön juurekset ja pataruoat, rukiiset maut ja lohdullisen aromikkaat liemet.

Alessa haudutettu lihapata on ruskaruokaa brittiläisimmillään. Siinä missä täällä pata saisi lisukkekseen taikinakannen, suomalainen pyöräyttää perunamuusin. Uusin Glorian ruoka ja viini tarjosi ohjeen alessa haudutettuun kukkoon. Ohjeeseen kuului koipi-reisiä, mutta lähikauppamme puutteellisesta valikoimasta johtuen tein ruoan vapaana kasvaneiden kanojen luullisista ja nahallisista reisistä.

Pyörittelin suolatut ja pippuroidut reidet vehnäjauhossa ja ruskistin kauttaaltaan voi-öljyseoksessa. Sitten paistoin rasvassa muutaman minuutin ajan viipaloitua valkosipulia ja sipulia sekä kuutioitua pekonia. Näiden päälle lorautin reilut 3 desiä Spitfire-alea. Kaupan olisi ollut parempiakin merkkejä, mutta koska ohjeessa oli tämä laatu määritelty, valitsin sen. Kun olut oli kiehahtanut, kaadoin sipulit ja pekonit nesteineen kananreisien päälle pataan. Lisäsin 2,5 desiä kuumaa kanalientä, laakerinlehden ja muutaman timjaminoksan ja jätin porisemaan hiljalleen kannen alle.

Muusin tein King Edward -lajikkeen perunoista, joilla on tässä maassa lähes kulttimaine, eikä suotta. Varsin maukas muusi niistä tuli, vaikka osa kunniasta saattaakin mennä voille ja täysmaidolle, joita melko runsain mitoin muusikattilaan laitoin. Lisukkeeksi paahdoin myös uunissa purjoa ja porkkanaa.

Ale-kanaliemi oli herkullinen ja siinä kypsyneet kananreidet niin kypsiä ja meheviä, että ne lähes putosivat luista. Olen ehkä aiemminkin ylistänyt kananreisiä, mutta niitä kelpaa kehua toistekin. Englannin ruokakaupoissa kananreisiä saa myös luuttomina ja nahattomina ja ne ovat ehdottomasti paras osa siivekkäästä. Liha on mureampaa ja mehevämpää kuin rintafilee ja kilohinnaltaan halvempaakin.

Voita ja täysmaitoa...

Yli jääneelle perunamuusille piti keksiä käyttöä, koska haaskaaminen ei tullut kuuloonkaan, joten sunnuntai-iltapäivä vierähti leipoessa itäsuomalaisia perinneherkkuja: perunapiirakkaa ja lepuskaa. Ruis- ja ohrajauhot eivät ole kovin käytettyä tavaraa täällä. Ruisjauhoja sentään myy terveyskauppaketju, mutta ohrajauhoja ei ainakaan tästä kylästä löytynyt. Onnekseni puoli sukua oli kyläilemässä muutama viikko sitten, ja olin hyvissä ajoin pyytänyt äitiä tuomaan paketin ohrajauhoja.

Lepuskat syntyivät käden käänteessä muutamasta aineksesta, kun taikinaa ei tarvinnut vaivata eikä kohottaa. Lepuska (niin kuin oikeastaan mikä tahansa tuore leipä) on parhaimmillaan voinokareen kera, ja kyllä se hyvältä maistuikin. Perunapiirakoita olen kerran aikaisimmin täällä tehnyt, joten nekin pyöräytin jos en aivan rutiinilla niin ainakin suhteellisen varmana onnistumisesta. Voi taivas sitä perunamuusin paahtunutta tuoksua, kun piirakat tulivat uunista.

Meilläpä herkuteltiin sunnuntain iltateellä kasakaupalla lämpöisiä lepuskoja sekä perunakakkaroita munavoilla. A vot!

Tulkoon syksy

Kesä vierähti herkutteluloman jälkeen salaattipainotteisesti. Syksy tuo tullessaan tiukemman otteen liikuntaharrastuksiin ja sitä myötä herkutteluhetkiä vailla huonoa omaatuntoa.  Tässä joitakin loppukesän ja alkusyksyn tuotoksista.

Perunacurry,
scotch bonnet- ja mustapippurimarinoidut kanankoivet
lime-chilipikkelsin, jogurtin ja tortilloiden kera.

Sobanuudeleita ja kasviksia, sekä osterivinokkaita!
Kokeilen uusia sieniä -> kasvan ihmisenä.

Paistettua lohta, kasviksia, osterivinokkaita
sekä sobanuudeleita seesaminsiemenillä.

Eihän näistä aineksista voi saada pahaa ruokaa.
Wasabilohitartar hapankorpun kera.

Kesäkurpitsa-vuohenjuustopiiras sitruunatimjamilla.

Omenahyvettä, cornwallilaista jäätelöä ja tilkka jälkiruokaviiniä.

Yotam Ottolenghin munakoiso-feta-granaattiomenasalaatti ja porsaan sisäfile.