Wednesday 11 March 2015

Vakavan ihmisen puolustuspuhe

Sanna Mämmi julkaisi muutama päivä sitten blogikirjoituksen otsikolla ”Herää jo suomalainen!” ja luin sen, kun muutama Facebook-kontaktini oli sen innosta puhkuen jakanut. Ja koska harva kirjoitus on viime aikoina herättänyt minussa yhtä vahvoja tunteita, päätin kirjoittaa oman näkemykseni. Julkaisen sen nyt tässä tavallisesti ruoka-aiheita käsittelevässä blogissani.

Ensinnäkin olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä tuosta väheksymisestä, tosin se ei ole yksinomaan suomalainen piirre. Syyllistyn siihen itsekin, mutta olen yrittänyt päästä siitä eroon. Lyhyttä punaista tukkaani kehutaan usein, ja jos ennen koin tarvetta selitellä, että kyllä olisi jo parturin tarpeessa, nyt vastaan ”kiitos, tykkään itsekin” ja mainitsen kampaajani nimen, jotta kunnia menee sinne, minne se kuuluu.

Omasta mielestäni suomalaisten ikävin piirre on kateus. Toisen menestystä, lahjakkuutta ja onnea on usein vaikea sulattaa, ja kateus siitä oksennetaan sitten joko selän takana kyräillen tai verkossa.

Sitten joudutaankin vaarallisille vesille, kun jokainen mökötys, valitus ja totisuus pannaan nippuun ja ylle lyödään otsikko ”suomalainen pessimismi” ja vielä todetaan, että siitä voi opetella pois. Kirjoittaja peräänkuuluttaa iloisuutta, hassuttelua ja hullaantumista ja paheksuu naapuria, jota vesisade vituttaa. Hän myös paheksuu besserwisseröintiä, vaikka syyllistyy kirjoituksellaan itsekin siihen. Hänhän tietää, että tästä mökötyksestä voi opetella pois. No, tiedoksi vain: eivät kaikki voi.

Suomalaiset ovat ehkä keskimäärin introvertimpaa kansaa kuin vaikkapa espanjalaiset, ja kirjoittajan espanjalainen poikaystävä olikin hieman ylimieliseltä kuulostavalla kommentillaan oikeilla jäljillä: monen suomalaisen ”mökötyksen” takana voi olla mielenterveydellisiä seikkoja. Ja niistä ei vain opetella pois. Yksi loukkaavimmista ja vahingollisimmista asioista, joita masentuneelle ihmiselle voi sanoa on, että piristyisit nyt. Entä jos se ystävä, joka kirjoittajalle valitti puhelimessa, oli tosi huonossa jamassa, eikä elämässä oikeasti tuntunut sillä hetkellä olevan mitään hyvää? Eikö ystävyyttä ole se, että jaksetaan kuunnella ja olla olkapäänä, kun elämä tuntuu toisesta ahdistavalta?

Enkä nyt väitä, että kyseinen ystävä olisi välttämättä masentunut tai että kaikki suomalaiset mököt ovat masentuneita, vaikka masennuksen kirjoon mahtuukin monta harmaan sävyä. Kaikille se hulluttelu ei kuitenkaan ole luontainen tapa olla ja elää. Kirjoittaja osoittaa olevansa aika kapeakatseinen ja suvaitsematon, jos ei ymmärrä, että mielihyvää ja onnellisuutta voi tuntea ilman, että se näkyy ulospäin äänekkäänä riekkumisena.

Olen itse opetellut pois siitä hulluttelusta ja riekkumisesta, koska se ei ollut minulle aitoa. Vaikutin ehkä aiemmin ulospäin huolettomammalta ja iloisemmalta kuin nyt, mutta tajusin leikkiväni ihmistä, joka ehkä toivoin olevani. Annettuani itselleni luvan olla oma itseni, perusvireeltäni ehkä hieman alakuloinen, melankolinen ja sarkastinen, moni ahdistus karisi pois. Pidän itsestäni enemmän, olen tyytyväisempi omissa nahoissani, anteeksiantavaisempi itselleni ja suvaitsevaisempi muita kohtaan. Ystävienikin mielestä olen aidompi, vaikka en enää rieku niin kuin ennen. Ja ystäväpiiriini kuuluu sekä niitä aina iloisia ekstrovertteja että pohdiskelevampia, totisempia introvertteja.

Minulla ei ole mitään alati positiivisesti ajattelevia vastaan, eivätkä he ärsytä minua (yleensä), mutta ehkä säälin heitä vähän. Varsinkin, jos he kirjoittajan tavoin pitävät vakavia ihmisiä tyhminä, sosiaalisesti lahjattomina ja moukkina. He jäävät paitsi siitä toisesta ihmisenä olemisen puolesta. Alakulossakin voi nimittäin olla kauneutta.

Melankolisuus ei ole kategorisesti pahasta, eikä se tarkoita sitä, ettei osaisi arvostaa elämän pieniä asioita. Maaliskuun ensimmäinen aurinkoinen aamu sykähdytti minua kovasti, mutta ei se saa minua tekemään voltteja. Se tuntui hyvältä rinnassa, ja muulla ei ole minulle merkitystä. Ja nuppineulojen lailla naamaa piiskaava räntäsade vituttaa. Se on minun aito tunteeni, eikä sillä ole mitään tekemistä pessimismin kanssa.

No comments:

Post a Comment