Viikko 52. Ympyrä sulkeutuu

Vuosi sitten katsoin elokuvan Julie & Julia ja ihastuin. Kyse ei varmasti ollut elokuvahistorian hienoimmasta helmestä, mutta hienojen näyttelijäsuoritusten ja itselleni mieluisan aihepiirin ansiosta se oli minulle kerrassaan miellyttävä kokemus. Siitä lähti myös liikkeelle elokuvan ajatusta mukaileva projektini. Elokuvan Juliesta poiketen en päättänyt kokata jotakin tiettyä ruokakirjaa vuodessa kannesta kanteen. Oma päämääräni oli hieman vähemmän kunnianhimoinen. Pitäähän sitä päivätöissäkin käydä – harmi kyllä. Tuskastuneena siihen, että olin jumittunut laittamaan aina tuttuja ruokia päätin kokeilla jotakin uutta joka viikko. Uutta raaka-ainetta, valmistusmenetelmää, reseptiä.

Vuosi on nyt vierähtänyt, ympyrä sulkeutunut. Olen oppinut uutta, saanut ideoita parantaa vanhoja reseptejä, kokenut karvaita pettymyksiä ja huumaavia onnistumisen hetkiä. Osa projektiruuista on jäänyt kertakokeiluiksi, toisista on tullut uusia suosikkeja.

Projektin päätösreseptiksi oli monia ehdokkaita. Harkitsin jotakin perisuomalaista, sitten jotakin jerusalemilaista (olinhan juuri hankkinut Ottolenghin ja Tamimin Jerusalem-kirjan), sitten jotakin englantilaista. Lopulta totesin, että osuva tapa päättää urakka on tehdä jotakin, josta taatusti itse pidän. Jotakin sellaista, johon palaan kerta toisensa jälkeen, koska se vain on niin ilahduttavaa, lohdullista ja parhaimmillaan täydellisen tyydyttävää. Samalla sen piti kuitenkin olla jotakin uutta. Suoritin siis karsinnan. Suosikkikeittiö: italialainen. Suosikkimaut: tomaatti, valkosipuli, chili, parmesaani. Kruunu: jättikatkaravut. Jotakin uutta: itse tehty tuorepasta. Siinäpä se siis. Itse tehtyä tuorepastaa valkosipulisten jättikatkarapujen ja arrabbiata-kastikkeen kera. Ja ripaus persiljaa päälle.

Tuorepastan valmistukseen ryhtyminen hieman jännitti, sillä minulla ei ole pastakonetta. Se kuuluu listaan, jonka otsikko on ”Sitten kun muutetaan Suomeen”. Kaikki konsultoimani tuorepastaohjeet ensinnäkin varoittelivat, että pastanteko vaatii harjoittelua ja voi ensimmäisellä kerralla tuntua hankalalta, ja lisäsivät, että pastakone tekee puuhasta huomattavasti vaivattomampaa. Päätin kuitenkin ryhtyä rohkeasti tuumasta toimeen – varmistettuani ensin, että kaapissa oli paketti kuivaspagettia.

Mittasin pöydälle 125 grammaa vehnäjauhoja ja 125 grammaa semolinaa. Sitten tein kuopan jauhokasan keskelle ja rikoin siihen neljä kananmunaa sekä kaksi keltuaista. Ohjeiden mukaan sekoittelin ensin kananmunat jauhoihin haarukalla, jonka jälkeen jatkoin vaivaamista käsin. Ohjeissa kehotettiin vaivaamaan, kunnes taikina on sileää ja kimmoisaa ja työalusta puhdas. Hikikarpalot alkoivat tiivistyä otsalle, kun kaikki jauho pöydältä oli vaivattu taikinaan, joka yhä takertui sormiin kuin liisteri. Syvä sisäänhengitys, taikina irti sormista ja ripaus lisää jauhoja. Tämä tuntui auttavan ja pian sainkin aikaan kimmoisan kellertävän taikinapallon. Seuraavaksi taikinapallo käärittiin kelmuun ja pantiin jääkaappiin lepäämään.

Noin puolen tunnin kuluttua otin pastataikinan jääkaapista, jaoin sen kahtia ja aloin kaulia toista puolikasta puhdistetulla ja uudelleen jauhotetulla pöydällä. Kaulin sen ohuehkoksi levyksi, taitoin kahtia ja kaulin jälleen entistä ohuemmaksi. Neljän taitoksen jälkeen kaulin levyn pitkäksi suorakaiteeksi. Tähtäsin noin 1 millimetrin paksuuteen, mutta levy taisi olla paikoitellen parikin milliä. Jauhoja sai lisätä aika reippaasti, ettei taikina jäänyt pöytään kiinni. Muuten se tuntui oikein napakalta ja kiinteältä ja ensimmäistä kertaa ajattelin, että tästähän saattaa tulla jotakin.

Taittelin ohuen pastalevyn nelinkerroin ja leikkasin pizzapyörällä noin sentin levyisiksi suikaleiksi. Nostelin suikaleet auki taitoksista ja lautaselle kelmun alle lepäämään. Toistin vaiheet toiselle taikinapuolikkaalle ja panin koko satsin jääkaappiin kelmun alle.

Itse kastike olikin vanhan kertausta. Silppusin neljä valkosipulinkynttä ja murskasin kaksi kuivattu chiliä. Kuullotin pannulla oliiviöljyssä puolet valkosipulisilpusta ja lisäsin siihen chilihiutaleet sekä purkillisen kokonaisia luumutomaatteja. Kunhan tulee kesä, purkkitomaatit voi korvata tuoreilla. Ripaus sokeria ja suolaa ja reilusti mustapippuria. Annoin kastikkeen poreilla ilman kantta ja painelin puulusikalla kypsyvät tomaatit palasiksi. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua kiehautin pastaveden ja nostelin tagliatelleni lautaselta suolattuun, kiehuvaan veteen. Samaan aikaan kuumensin toisella pannulla oliiviöljyä ja loput valkosipulisilpusta. Lisäsin pannuun jättikatkaravut ja pyörittelin niitä valkosipulisessa öljyssä pari minuuttia ja maustoin suola- ja pippuriripauksella. Kaiken aikaa jännitin tuorepastani keittymistä. Hajoisivatko pastanauhat vedessä? Vajoaisivatko ne yhtenä taikinakönttinä pohjaan?

Noin neljän minuutin keiton jälkeen päätin, että pastan on oltava valmista. En missään nimessä halunnut siitä tiskirättitagliatellea, joten kaadoin sen keitinvesineen lävikköön. Jaoin pastan lautasille ja kaadoin päälle redusoituneen arrabbiatasoosin sekä kuumat jättikatkaravut. Sekoittelin annoksia ja ripottelin päälle vastaraastettua parmesaania sekä itselleni persiljasilppua.

Ihka ensimmäinen itse tekemäni pasta oli hyvää ja napakkaa, al denteä ja maukasta. Hip hip hurraa! Arrabbiata oli ihanaa, lämmittävää ja täyteläistä ja jättikatkaravut täydellisen valkosipulisia. Unkarilainen gewürtztraminer viimeisteli suutuntuman aika passelisti. Tagliatelle olisi voinut olla vielä ohuempaa, mutta enpä siitä lähde itseäni soimaamaan, koska kaikki muu osui nappiin. Tein itse tagliatellea, ilman pastakonetta, käsin kaulimalla. Aika siistiä.

Tähän on hyvä päättää onnistunut projekti. Kokkailu ja kokeilu ei toki lopu tähän, eikä bloggaaminenkaan. Painopiste tulee varmaankin olemaan uuden testaamisen lisäksi luovuudessa, sillä haluan vähentää pois heitettävän ruuan määrää entisestään. Tavoite on se, että biojäteastiaan menisi vain kananmunankuoria, hedelmien ja vihannesten kuoria ja kahvinpurua. Tiedossa siis lienee yhä enemmän bloggauksia teemalla ”jääkaappi tyhjäksi tähteistä”, ja maailma pelastuu.