Dinner for one

Olipa tässä taannoin niin harvinainen tilanne, että parempi puolisko lähti pubiin iltaa viettämään ja jäin yksin kotiin lauantai-iltana. Ensireaktioni oli laittaa jotain ruokaa, josta parempi puolisko ei pidä, eli jotakin sipuli- tai kaalipitoista. Jostakin kuitenkin päähän pälkähti munakoisohimo ja piti saada parmigiana di melanzanea, eli tomaattista ja juustoista munakoisopataa.

Testattu resepti on tietenkin varaston syövereissä, ja netissä resepteistä on suorastaan runsaudenpula. Päätin siis luottaa omaan taitoon ja näppituntumaan, mutta se kannatti. Homma osui kaikin puolin nappiin. Tämä resepti kannattaa testata, sillä tällä on käännytetty kasvisskeptikkoja.

Parmigiana di melanzane Linnakadun tapaan*

2 isoa munakoisoa

2 prk tomaattimurskaa (á 400 g)

0,5-1 sipuli

3 valkosipulinkynttä

1-1,5 kuivattua chiliä

kourallinen basilikan lehtiä

n. 1 tl sokeria

merisuolaa

mustapippuria

oliiviöljyä

1-1,5 palloa mozzarellaa

100 g parmesaania tai Grana Padanoa vastaraastettuna

Viipaloi munakoisot n. 1 cm:n paksuisiksi kiekoiksi ja levittele yhdeksi kerrokseksi uunipellille. Pirskottele päälle oliiviöljyä ja ripottele hieman merisuolaa. Pane n. 150-asteiseen uuniin n. 15 minuutiksi. Lue lisää munakoison itkettämisestä reseptin lopusta.

Kuumenna paistokasarissa hieman oliiviöljyä ja kuullota silputtua valkosipulia, pieneksi kuutioitua sipulia sekä murskattuja kuivattuja chilejä muutama minuutti keskilämmöllä. Varo, etteivät valkosipulit ja sipulit pala. Lisää sitten tomaattimurskat ja anna porista 10-15 minuuttia. Lisää sokeri sekä suolaa ja mustapippuria ja anna porista vielä viitisen minuuttia. Maista kastiketta ja lisää mausteita tarvittaessa. Chilin pitäisi tuoda pieni lämpö, mutta kastike ei saa olla polttavan tulista. Sokerin tarkoitus on pyöristää tomaatin happamuutta, joten jos kastike tuntuu vielä happamalta, lisää sokeria. Sekoita lopuksi joukkoon silputtu basilika, mutta säästä muutama lehti annoksen päälle revittäväksi.

Lusikoi ”peruspyrexin” pohjalle hieman kastiketta ja lado päälle kerros munakoisoviipaleita. Kaada taas päälle kastiketta ja ripottele sitten kourallinen raastettua parmesaania (tai Grana Padanoa). Lado sitten loput munakoisot, kaada päälle loppu kastike ja kastikkeen päälle revitty mozzarella sekä loppu juustoraaste. Paista n. 200-asteisessa uunissa n. 25 minuuttia, eli kunnes juusto on paikoin kullanruskeaa.

Anna jäähtyä muutama minuutti ja nauti sitten tuoreen basilikasilpun ja rapean leivän kera. Tämä maistuu myös huoneenlämpöisenä ja toimii loistavasti uudelleenlämmitettynäkin. Omasta mielestäni tämä on täydellinen yksinään, mutta oheen voi paistaa pihvin tai vaikkapa kalaa.

Sitten siitä munakoison itkettämisestä (eng. sweating). Sillä siis tarkoitetaan nesteen poistamista ja se jakaa kokkeja, sillä joidenkin mielestä se tekee munakoisosta sitkeän. Nicholas Clee on jopa kirjoittanut aiheesta kirjan.

Itkettämisen voi tehdä monella tapaa, yleisin lienee suolan ripottaminen leikkauspinnalle ja sitten suolan pintaan houkutteleman kosteuden pois kuivaaminen talouspaperilla. Lontoolaistunut italialaiskokki Antonio Carluccio ”leivittää” munakoisoviipaleet ja paistaa ne öljyssä ensin vuokaan latomista, mikä ei varsinaisesti ole itkettämistä, mutta estää liian kosteuden vapautumisen viipaileista.

Omasta mielestäni itkettäminen on joskus perusteltua. Tässä ruuassa esimerkiksi munakoison runsas vesipitoisuus vetäisi koko vuoallisen sopaksi. Uunissa käyttäminen haihduttaa kosteutta hieman, mutta myös muodostaa paistopinnan, joka sitoo kosteutta viipaleen sisään. Näin viipaleista ei tule sitkeitä eivätkä ne toisaalta vesitä koko ruokaa.

Oli miten oli, minä nautiskelin kosteuspitoisuudeltaan täydellisen melanzaneni leivän, chiantin, hyvän kirjan ja hyvän musiikin (katso musalinkki alta) seurassa Farnhamin valmistautuessa keittiön ikkunan takana aurinkoiseen lauantai-iltaan.

Lauantai-illallinen yhdelle.

*on huomioitava, etten väitä keksineeni parmigiana di melanzanea, vaan esitän tässä oman preferoidun valmistusmenetelmän ainesosaluetteloineen

Kevättä rinnassa

Huhtikuu toi vihdoin kaivattua lämpöä ennätyskylmästä maaliskuusta kärsineeseen Englantiin. Päivät pitenevät, aurinko näyttäytyy ja luonto kukkii. Kasvukausi alkaa Englannissa aikaisemmin kuin Suomessa, mikä tietenkin merkitsee sitä, että "kotimaisia" vihanneksia ja hedelmiä saa verrattain varhain. Niitä varten piti siivota jääkaapin vihanneslaatikko, joten pyöräytin eräänä sunnuntai-iltana porkkanakakun.

Porkkanakakun reseptejä on yhtä monta kuin leipojiakin. Porkkanan määrä vaihtelee parista desistä jopa litraan, ja kuorrute tuorejuustosta voikreemiin. Oma reseptini on varastossa Suomessa, mutta yritin useita eri reseptejä yhdistelemällä luoda kakun, jossa yhdistyvät omat suosikkini: tummahko, porkkanainen kakkupohja ja voilla pyöristetystä tuorejuustosta tehty kuorrute, jossa tomusokeria on kuitenkin suhteellisen säästeliäästi. Lopputulos oli melko onnistunut. Pohja olisi voinut olla vieläkin tummempi ja täyteläisempi, mutta kuorrute oli nappisuoritus. Tilkka madagaskarilaisesta vaniljasta tehtyä vaniljauutetta viimeisteli paketin.

Vaikka ilma tosiaan alkaa jo lämmetä, tuuli on välillä hyytävä ja illat viluisia. Alkaa olla siis viimeiset hetket oikein tuhdeille ja lämmittäville ruoille. Jamie Oliverin uunilihapullat on yksi parhaista sellaisista ruoista. Lihapulliin tulee sekä porsaan että naudan jauhelihaa ja mausteeksi muun muassa rosmariinia. Lihapullat nostellaan ruskistamisen jälkeen uunivuokaan ja päälle kaadetaan upea, valkosipulinen tomaattikastike. Pinta kuorrutetaan tuoreella mozzrellalla ja parmesaanilla. Noin puolen tunnin uunissa hauduttamisen jälkeen kastike, sulanut juusto ja pullat lusikoidaan spagetin päälle, pinnalle ripotellaan tuoretta basilikaa sekä hieman oliiviöljyä ja tuoretta mustapippuria. Mykistävän hyvää.

Tapastelu on hyvä keino hävittää kaapista tuotteita, joiden parhaat päivät uhkaavat jäädä taaksepäin. Eräänä elokuvailtana meillä tuhottiin tällä konstilla muun muassa vähän kuivahtanut leivänpala, pakastehernepussin jämät, ruukkubasilikan viimeiset lehdet, parmesaanikannikka, juustoraastepussin loppu, pari burritoista yli jäänyttä tortillalättyä, hetken mielijohteesta ostettu galiameloni, muutama ylikypsä tomaatti ja valikoima erinäisiä muita kasviksia. Mukaan pääsivät myös luxemburgilainen salami sekä paketti serranokinkkua.

Crostinit hernepestolla ja crème fraîchella

Kuivahtanut leipä paahdettiin uunissa oliiviöljyllä silattuna. Päälle lusikoitiin hernepestoa, johon tuli pakasteherneitä, tuoretta basilikaa, paahdettuja auringonkukansiemeniä, tuoretta parmesaania, suolaa, mustapippuria, oliiviöljyä sekä hieman sitruunamehua. Peston pinnalle päätyi vielä tilkka jääkaappiin unohtunutta crème fraîchea.

Vuohenjuustosalaatti

Salaattiin hukattiin salaattisekoituksen lisäksi pätkä kesäkurpitsaa paistettuna, muutama retiisi ja pala cornwallilaista Gevrik-vuohenjuustoa.

Luxemburgilaista salamia, serranokinkkuun käärittyä galiamelonia
ja juustolla ja tomaattisalsalla päällystettyjä tortillakolmioita

Pari tähteeksi jäänyttä tortillalättyä leikkasin kolmioiksi. Ripottelin niiden päälle juustoraastepussin jämät ja panin 200-asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi. Kun juusto oli sulanut, lusikoin päälle tomaattisalsaa sekä rouhittua mustapippuria ja vihonviimeiset pienet basilikan lehdet. Tomaattisalsaan tulee pieneksi kuutioitua tomaattia, josta on poistettu siemenet, silputtua sipulia, mustapippuria, suolaa, sokeria, oliiviöljyä ja tilkka viinietikkaa.

Hyvää elokuvailtaa!

Maaliskuun makuja

Ennätyskylmä maaliskuu alkaa kääntyä kohti huhtikuuta, ja Linnakadulla on kokkailtu monenlaista lämmikettä menneinä viikkoina. Kevään lähestyessä tekee mieli keventää ruokavaliota, joten olen yrittänyt lisätä kasviksia ja keittoja ja pienentää annoskokoja. Joskus pitää tietysti herkutellakin…

Kirpeinä alkuvuoden päivinä maistuu sosekeitto, joista suosikkini on oma reseptini: chili-bataattikeitto. Sen pehmeä tulisuus lämmittää varpaita näissä Englannin vetoisissa taloissa. Resepti löytyy blogista projektiviikon 33 kohdalta.

Kevennysmielessä olen vaihtanut myös pihvien ja kalafileiden lisäkkeitä perunoista erilaisiin salaatteihin. Ihanat ohuet parsat ovat ilmestyneet täkäläisten ruokakauppojen hyllyihin, joten niitä olen pariloinut vähän joka annokseen. Tässä alla lohifilee sai kaveriksi rapeaksi paistettuja pekonikuutioita ja salaatin, johon tuli appelsiinia, avokadoa sekä pariloitua parsaa ja kesäkurpitsaa.

Parsa kuuluu myös tähän lohtuiltapalaani (yhden hengen annos):

3-6 parsaa

n. 5 cm:n pätkä kesäkurpitsaa

kourallinen kirsikkatomaatteja

2-3 kevätsipulia tai n. 5 cm:n pätkä purjoa

½ palloa mozzarellaa

kuivattu chili

suolaa ja pippuria

(tuoretta basilikaa)

lisukkeeksi tuoretta tai paahdettua leipää

Pilko parsat kolmeen osaan, näin ne voi lisätä pannuun hieman eri aikaan, jolloin sekä kukinto että paksumpi tyvi kypsyvät juuri sopiviksi. Halkaise kesäkurpitsa pituussuunnassa ja paloittele sitten noin sentin paksuisiksi viipaleiksi. Pilko kevätsipulit parin kolmen sentin pituisiksi paloiksi tai purjo noin puolen sentin paksuisiksi kiekoiksi.

Kuumenna pannulla oliiviöljyä ja murenna siihen kuivattu chilipalko. Nosta pannuun sitten parsan tyvipalat. Ravistele pannua ja anna kypsyä minuutin tai pari. Lisää sitten keskipaksut parsan palat sekä kesäkurpitsat, kevätsipulit ja kirsikkatomaatit. Pyörittele öljyssä ja ripottele päälle merisuolaa ja maun mukaan vastarouhittua mustapippuria (omalla kohdallani se tarkoittaa melko runsaalla kädellä). Parin minuutin jälkeen voit lisätä parsankukinnot (ja purjorenkaat, jos käytät purjoa kevätsipulin sijaan). Pyörittele vielä minuutin verran, mutta varo, ettei kesäkurpitsa ja tomaatit kypsy liikaa niin, että ne alkavat hajota.

Kumoa puolet pienehköön kulhoon ja revi päälle puolet mozzarellasta. Kumoa sitten loput ja revi päällimmäiseksi loput mozzarellasta. Halutessasi voit repiä päälle vielä muutaman tuoreen basilikan lehden.

Nautiskellaan sohvannurkassa haarukalla tai lusikalla, joko tuoreen leivän tai paahdetun leivän kera. Leivän voi toki jättää pois, mutta se olisi synti, sillä leivällä mopataan kulhon pohjalle jäävä neste (eli ”lillinki”), joka muodostuu tomaatin mehusta, oliiviöljystä, sulaneesta mozzarellasta, suolasta, pippurista ja chilistä.

Tähän voi toki maun mukaan laittaa muutakin, vaikkapa munakoisoa tai sokeriherneitä palkoineen, mutta tämä on oma suosikkicomboni.

Seuraavaksi kuvassa näkyy erään sunnuntain varsin onnekkaan kaappien kaivelun tulos: lohibagel. Kaapista löytyi vielä yksi vähän kuivahtanut sipulibagel, jonka paahdoin kevyesti. Voitelin puolikkaat jääkaappiin unohtuneella crème fraîchen jämällä. Tähän väliin on pakko sanoa, että monet seuraavat parasta ennen  -merkintöjä aivan turhan orjallisesti. Esimerkiksi hapanmaitotuotteet säilyvät jääkaapissa avattuinakin yllättävän pitkään. Haistakaa, ja jos haju on normaali, maistakaa. Jos makukin on kunnossa, syökää. Takaisin asiaan… Jääkaapista sattui myös löytymään pari viipaletta kylmäsavulohta sekä salaattisekoitusta. Lohi kruunattiin vielä muutamalla viipaleella punasipulia. Herkkua.

Laskiaisena meillä mussutettiin vain laskiaispullia, sillä en ollut onnistunut löytämään kuivattuja herneitä hernekeittoa varten. Eräällä kauppareissulla säilykehyllyn reunasta kuitenkin löytyi 250 gramman rasioita. Rasiat kuuluvat tuotesarjaan nimeltä Bachelor – Poikamies... Siihen kuuluu myös muun muassa pikanuudeleita. Paketin ohjeen mukaan herneitä olisi pitänyt liottaa soodavedessä(?) yön yli ja mikrottaa sitten voinokareen kanssa. Päätin kuitenkin noudatella ihan perisuomalaista mallia. Ryyditin keiton sekä porkkanalla että palvikinkulla, ja kyllähän siitä maukasta tuli. Resepti ei liene tarpeen.

Ennen pääsiäistä käväisimme Luxemburgissa, jossa jalkapallon katsomisen ja oluen juomisen lisäksi teimme ruokaostoksia. Alla muutama löytö.

Tänä pääsiäisenä meillä ei syödä lammasta vaan porsaanselkää, peruna-porkkanasoseen kera. Pääsiäissunnuntain aamupalaksi halusin kehitellä jotakin, jonka avulla saisin hyödynnettyä hedelmäkulhoon unohtuneet appelsiinit. Niinpä tein kaneli-appelsiinilettuja kardemummalla ja vaniljalla maustetun appelsiinikompotin kera. Lettutaikina oli muuten tavanomainen, mutta lisäsin siihen noin teelusikallisen kanelia (n. puolen litran taikinaan) ja reilun teelusikallisen raastettua appelsiininkuorta.

Appelsiinikompotti

3 appelsiinia

1,5 rkl vettä

0,75 dl sokeria

vaniljatanko

3 kardemummapalon siemenet jauhettuna (n. puoli teelusikallista)

ripaus merisuolaa

Raasta talteen yhden appelsiinin kuori. Kuori sitten appelsiinit veitsellä siten, että leikkaat pois myös hedelmien uloimman kalvon. Leikkaa sitten kukin viipale irti kalvoista. Puolita palaset. Halkaise vaniljatanko ja raaputa siemenet irti. Jos käytät kardemummapalkoja, kuten ainakin tässä maassa ehkä on pakko, halkaise palot ja ota siemenet talteen. Murskaa siemenet morttelissa karkeaksi jauheeksi. Vaihtoehtoisesti voit siis mitata noin puoli teelusikallista jauhettua kardemummaa.

Pane pieneen kattilaan appelsiinin palat, vesitilkka, raastettu appelsiininkuori, sokeri, vaniljansiemenet, kardemumma, sekä ripaus merisuolaa. Kuumenna seos nopeasti kiehuvaksi. Laske sitten lämpötilaa ja anna poreilla hiljalleen 15-20 minuuttia. Jäähdytä. Tarjoile esimerkiksi kanelilla ja appelsiininkuorella maustettujen lettujen kera.

Ruokalehtituumailua

Glorian Ruoka&Viini -lehti odotti tänään töistä palatessani. Postimies Pate oli jälleen survonut sen nelinkerroin taiteltuna postiluukusta. En antanut sen häiritä lukunautintoa.

Vuoden toinen numero oli kaunis ja täynnä asiaa kuten aina, mutta ahkeraa ruokalehtien lukijaa alkaa ehkä joskus vähän tympiä samojen juttujen pyörittely. Paitsi että kukin yksittäinen lehti tuntuu käsittelevän vuodesta toiseen samoja teemoja (alkuvuodesta arkiruokaa, sitten pääsiäislammasta, lakkiaisherkkuja, säilöntää ja sienestystä ja lopulta jouluruokien klassikoita sekä uusia tulokkaita), myös eri lehtien välillä on usein samaan aikaan valokeilassa samat jutut. Kun punajuuri viime syksynä julistettiin trendijuurekseksi, oli ainakin pari suomalaista ja pari brittiläistä lehteä punajuurireseptejä puolillaan.

Toisinaan lehti tuntuu myötäilevän myös omaa elämääni – tai ehkä vain olen kerta kaikkiaan ruokatrendien aallonharjalla. Eh. Viime viikonloppuna tuorepastaa tehdessäni nimittäin päivittelin, miten näppärästi se syntyi pelkällä kaulimella. Epäsäännöllisiä ja röpelöisiä tagliatellesuikaleitani kiehuvaan veteen laskiessani uskottelin itselleni, että käsintehdyn tulee näytää käsintehdyltä. Ja katso – R&V kirjoittaa pastatehtailijoista, joiden mukaan "trendipasta" näyttää käsintehdyltä. Kuulemma italialiset pastanvalmistajat jopa kehittelevät pastakoneita, jotka syytävät käsintehdyn näköistä pastaa. Whaaat?

Trendipasta?

Toinen kovin lähelle omaa keittiötä osunut juttu oli israelilaissyntyisen valokuvaaja Uzi Varonin sunnuntailounaasta kertonut juttu. Olinhan juuri itse aloittanut kokeilut Lähi-idän keittiössä.

Parasta antia oli (jupinastani huolimatta) innovatiiviset arkiruokaohjeet sekä Vegevallankumous-sarjan peruna-juttu. Pidin kovasti lehden aiemmin julkaisemasta Keittiökemiaa -sarjasta, jossa selvitettiin tavanomaisten ainesten, kuten suolan, kananmunan ja sokerin merkitystä ruunlaitossa ja leivonnassa. Miten ne vaikuttavat maun lisäksi rakenteeseen ja mitä seikat niihin vaikuttavat. Viime lehdessä alkanut kasvissarja opettaa uutta tutuista aineksista ja toivon mukaan antaa ideoita niiden entistä parempaan ja kekseliääseen hyödyntämiseen.

Perinteisesti ruokalehden lukeminen tapahtuu minulla kolmessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe on selailu ja silmäily. Käyn lehden rauhaksiin läpi ja luen joitakin juttuja, mutta en läheskään kaikkea. Tämän teen usein sohvannurkassa työpäivän jälkeen joko teekupin tai viinilasin kanssa. Toinen vaihe seuraa yleensä viikon sisään, usein seuraavana viikonloppuna, kenties lauantaiaamuna kahvimukin kanssa. Silloin luen lisää, etenkin reseptejä. Luultavasti valitsen jonkin sinä viikonloppuna kokeiltavaksi. Kolmannessa vaiheessa joitain päiviä myöhemmin selaan lehden ja luen kaiken, mikä on vielä lukematta sekä kirjaan erityiseen reseptilokikirjaani potentiaaliset reseptit. Lokiin kirjataan reseptin nimi ja lehden numero, jolloin ohje löytyy vaivatta tarvittaessa eikä tarvitse selata kymmentä lehteä läpi sitä etsiessään. Tämän jälkeen lehti arkistoidaan Poetic Licence -kenkälaatikkoon. Jep, mitä ruokalehtiin tulee, olen vähän anaalinen. Siksi on vieläkin vaikea hyväksyä sitä, että lehti saapuu postinkantajan rusinaksi puristamana. Etenkin kun paremman puoliskon jalkapallolehti hivutetaan silkkihansikkain kotikujalle johtavan portin ali...

Viikko 52. Ympyrä sulkeutuu

Vuosi sitten katsoin elokuvan Julie & Julia ja ihastuin. Kyse ei varmasti ollut elokuvahistorian hienoimmasta helmestä, mutta hienojen näyttelijäsuoritusten ja itselleni mieluisan aihepiirin ansiosta se oli minulle kerrassaan miellyttävä kokemus. Siitä lähti myös liikkeelle elokuvan ajatusta mukaileva projektini. Elokuvan Juliesta poiketen en päättänyt kokata jotakin tiettyä ruokakirjaa vuodessa kannesta kanteen. Oma päämääräni oli hieman vähemmän kunnianhimoinen. Pitäähän sitä päivätöissäkin käydä – harmi kyllä. Tuskastuneena siihen, että olin jumittunut laittamaan aina tuttuja ruokia päätin kokeilla jotakin uutta joka viikko. Uutta raaka-ainetta, valmistusmenetelmää, reseptiä.

Vuosi on nyt vierähtänyt, ympyrä sulkeutunut. Olen oppinut uutta, saanut ideoita parantaa vanhoja reseptejä, kokenut karvaita pettymyksiä ja huumaavia onnistumisen hetkiä. Osa projektiruuista on jäänyt kertakokeiluiksi, toisista on tullut uusia suosikkeja.

Projektin päätösreseptiksi oli monia ehdokkaita. Harkitsin jotakin perisuomalaista, sitten jotakin jerusalemilaista (olinhan juuri hankkinut Ottolenghin ja Tamimin Jerusalem-kirjan), sitten jotakin englantilaista. Lopulta totesin, että osuva tapa päättää urakka on tehdä jotakin, josta taatusti itse pidän. Jotakin sellaista, johon palaan kerta toisensa jälkeen, koska se vain on niin ilahduttavaa, lohdullista ja parhaimmillaan täydellisen tyydyttävää. Samalla sen piti kuitenkin olla jotakin uutta. Suoritin siis karsinnan. Suosikkikeittiö: italialainen. Suosikkimaut: tomaatti, valkosipuli, chili, parmesaani. Kruunu: jättikatkaravut. Jotakin uutta: itse tehty tuorepasta. Siinäpä se siis. Itse tehtyä tuorepastaa valkosipulisten jättikatkarapujen ja arrabbiata-kastikkeen kera. Ja ripaus persiljaa päälle.

Tuorepastan valmistukseen ryhtyminen hieman jännitti, sillä minulla ei ole pastakonetta. Se kuuluu listaan, jonka otsikko on ”Sitten kun muutetaan Suomeen”. Kaikki konsultoimani tuorepastaohjeet ensinnäkin varoittelivat, että pastanteko vaatii harjoittelua ja voi ensimmäisellä kerralla tuntua hankalalta, ja lisäsivät, että pastakone tekee puuhasta huomattavasti vaivattomampaa. Päätin kuitenkin ryhtyä rohkeasti tuumasta toimeen – varmistettuani ensin, että kaapissa oli paketti kuivaspagettia.

Mittasin pöydälle 125 grammaa vehnäjauhoja ja 125 grammaa semolinaa. Sitten tein kuopan jauhokasan keskelle ja rikoin siihen neljä kananmunaa sekä kaksi keltuaista. Ohjeiden mukaan sekoittelin ensin kananmunat jauhoihin haarukalla, jonka jälkeen jatkoin vaivaamista käsin. Ohjeissa kehotettiin vaivaamaan, kunnes taikina on sileää ja kimmoisaa ja työalusta puhdas. Hikikarpalot alkoivat tiivistyä otsalle, kun kaikki jauho pöydältä oli vaivattu taikinaan, joka yhä takertui sormiin kuin liisteri. Syvä sisäänhengitys, taikina irti sormista ja ripaus lisää jauhoja. Tämä tuntui auttavan ja pian sainkin aikaan kimmoisan kellertävän taikinapallon. Seuraavaksi taikinapallo käärittiin kelmuun ja pantiin jääkaappiin lepäämään.

Noin puolen tunnin kuluttua otin pastataikinan jääkaapista, jaoin sen kahtia ja aloin kaulia toista puolikasta puhdistetulla ja uudelleen jauhotetulla pöydällä. Kaulin sen ohuehkoksi levyksi, taitoin kahtia ja kaulin jälleen entistä ohuemmaksi. Neljän taitoksen jälkeen kaulin levyn pitkäksi suorakaiteeksi. Tähtäsin noin 1 millimetrin paksuuteen, mutta levy taisi olla paikoitellen parikin milliä. Jauhoja sai lisätä aika reippaasti, ettei taikina jäänyt pöytään kiinni. Muuten se tuntui oikein napakalta ja kiinteältä ja ensimmäistä kertaa ajattelin, että tästähän saattaa tulla jotakin.

Taittelin ohuen pastalevyn nelinkerroin ja leikkasin pizzapyörällä noin sentin levyisiksi suikaleiksi. Nostelin suikaleet auki taitoksista ja lautaselle kelmun alle lepäämään. Toistin vaiheet toiselle taikinapuolikkaalle ja panin koko satsin jääkaappiin kelmun alle.

Itse kastike olikin vanhan kertausta. Silppusin neljä valkosipulinkynttä ja murskasin kaksi kuivattu chiliä. Kuullotin pannulla oliiviöljyssä puolet valkosipulisilpusta ja lisäsin siihen chilihiutaleet sekä purkillisen kokonaisia luumutomaatteja. Kunhan tulee kesä, purkkitomaatit voi korvata tuoreilla. Ripaus sokeria ja suolaa ja reilusti mustapippuria. Annoin kastikkeen poreilla ilman kantta ja painelin puulusikalla kypsyvät tomaatit palasiksi. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua kiehautin pastaveden ja nostelin tagliatelleni lautaselta suolattuun, kiehuvaan veteen. Samaan aikaan kuumensin toisella pannulla oliiviöljyä ja loput valkosipulisilpusta. Lisäsin pannuun jättikatkaravut ja pyörittelin niitä valkosipulisessa öljyssä pari minuuttia ja maustoin suola- ja pippuriripauksella. Kaiken aikaa jännitin tuorepastani keittymistä. Hajoisivatko pastanauhat vedessä? Vajoaisivatko ne yhtenä taikinakönttinä pohjaan?

Noin neljän minuutin keiton jälkeen päätin, että pastan on oltava valmista. En missään nimessä halunnut siitä tiskirättitagliatellea, joten kaadoin sen keitinvesineen lävikköön. Jaoin pastan lautasille ja kaadoin päälle redusoituneen arrabbiatasoosin sekä kuumat jättikatkaravut. Sekoittelin annoksia ja ripottelin päälle vastaraastettua parmesaania sekä itselleni persiljasilppua.

Ihka ensimmäinen itse tekemäni pasta oli hyvää ja napakkaa, al denteä ja maukasta. Hip hip hurraa! Arrabbiata oli ihanaa, lämmittävää ja täyteläistä ja jättikatkaravut täydellisen valkosipulisia. Unkarilainen gewürtztraminer viimeisteli suutuntuman aika passelisti. Tagliatelle olisi voinut olla vielä ohuempaa, mutta enpä siitä lähde itseäni soimaamaan, koska kaikki muu osui nappiin. Tein itse tagliatellea, ilman pastakonetta, käsin kaulimalla. Aika siistiä.

Tähän on hyvä päättää onnistunut projekti. Kokkailu ja kokeilu ei toki lopu tähän, eikä bloggaaminenkaan. Painopiste tulee varmaankin olemaan uuden testaamisen lisäksi luovuudessa, sillä haluan vähentää pois heitettävän ruuan määrää entisestään. Tavoite on se, että biojäteastiaan menisi vain kananmunankuoria, hedelmien ja vihannesten kuoria ja kahvinpurua. Tiedossa siis lienee yhä enemmän bloggauksia teemalla ”jääkaappi tyhjäksi tähteistä”, ja maailma pelastuu.

Viikko 51. Lammastäytteisiä päärynöitä granaattiomenan ja korianterin kera

Lammastäytteisiä päärynöitä (joilla korvattiin kvittenit)
granaattiomenan ja korianterin kera. Resepti Yotam Ottolenghin
ja Sami Tamimin loistavasta kirjasta Jerusalem.

Alkupalaksi hapankorppurouhella leivitettyjä
paistettuja munakoisoviipaleita ja jogurttia.

Laskiaista

Ensimmäiset (ja luultavasti viimeiset) pullakokeilut Linnakadun kehnossa uunissa.