Viikko 32. Festival Fever

Viime viikonloppuna Farnham Food Fortnight huipentui Food Festivaliin aivan kotimme ulkopuolella. Linnakatu suljettiin liikenteeltä aamun pikkutunteina ja pian se täyttyikin herkkukojuista. Viime vuonna tämä kulinaristinen tapahtuma meni meiltä sivu suun, kun olimme vallan Euroopan toisella reunalla, joten nyt olin paitsi päättänyt tutustua jokaiseen kojuun perusteellisesti myös kutsunut työtovereita ihmettelemään tohinaa ylhäältä päin.

Aurinko porotti kuumasti kadunpätkällemme ja tarjosi mitä mainioimmat puitteet herkuttelulle. Aloitimme thairuokakojun kana- ja jättikatkarapusataylla, jotka huuhdeltiin Ascot Ales -panimon maistiaisilla ja Hogs Back Breweryn TEA-pintilla. Pääruuaksi parempi puolisko löysi tulisella makkaralla täytetyn sämpylän ja minä kanachorizopaellaa. Mikäpä olisi paremmin paellan kumppaniksi sopinut kuin viereisen teltan englantilainen kuohuviini.

Kotikaappien täytteeksi veimme mainittuja Ascot Ales -oluita, Chan Cham -kastikkeita, savuista Lapsang-teetä, jo ennestään tuttua villisikatuoremakkaraa chilillä ja limellä, saksalaistyyppistä savujuustoa, chorizoa sekä yhden jäniksen.



Home sweet home.

 Iltapäivä ja ilta jatkuivat leppoisissa merkeissä. Ravitsin armoitettuja kollegoita noutopöydällä, johon oli katettu vuohenjuustosalaattia, tomaattipiirasta, kalkkunapyöryköitä sitruunalla ja korianterilla maustettuna, lammaspullia mintulla ja valkosipulilla ryyditettynä, tsatsikia, juustoja, hapankorppuja ja karhunvatukoita, sekä quesadilloja chorizo- ja herkkusienitäytteellä. Emännöinnin tiimellyksessä kuvat noutopöydästä ja sen antimista jäivät ottamatta, joten niiden korvikkeeksi tässä seuraa muutama resepti. Tomaattipiiraan resepti (joka oli se tämän viikon uusi tuttavuus) löytyy Olive-lehden verkkosivuilta linkkiä klikkaamalla ja tsatsikin ohje tästä blogista.

Lammaspullat mintulla ja valkosipulilla

400 g lampaanjauhelihaa

2 valkosipulin kynttä

kourallinen tuoretta minttua

suolaa

mustapippuria

kananmuna

(ripaus korppujauhoja)

Silppua valkosipulinkynnet ja minttu hienoksi ja pane kulhoon jauhelihan kanssa. Lisää (meri)suola ja tuoretta mustapippuria ja yksi kananmuna. Rutistele aineksia paljain sormin, kunnes liha alkaa geeliytyä. Jos seos tuntuu liian kostealta, lisää hieman korppujauhoja ja vaivaa lisää. Pyörittele lihamassa pienehköiksi lihapulliksi ja anna niiden levätä hetki. Jos nostat pullat pidemmäksi aikaa jääkaappiin, ota ne huoneenlämpöön puolisen tuntia ennen paistamista. Kuumenna pannu ja lisää siihen hieman oliiviöljyä (tai muuta ruokaöljyä). Nostele pullat pannuun ja ravistele pannua heti, jotteivät pullat ehdi painua littanaan. Anna paistua vähän väliä pannua ravistellen kunnes pullien pinta on kauttaaltaan tummanruskea. Tarjoa kuumana tai kylmänä tsatsikin kanssa tai pitaleivän täytteenä muiden lisukkeiden kanssa.

Kalkkunapyörykät sitruunalla ja korianterilla

500 g kalkkunanjauhelihaa
yhden sitruunan mehu (ja halutessasi hieman raastettua sitruunankuorta)
kourallinen tuoretta korianteria
yksi kuivattu chili
suolaa
mustapippuria
kananmuna
(hieman korppujauhoja)

Yhdistä jauheliha, sitruunan mehu (sekä hieman raastettua kuorta, jos haluat voimistaa sitruunan makua), silputtu korianteri, murskattu chili, (meri)suola, tuoretta mustapippuria sekä kananmuna kulhossa ja vaivaa kuten edellisessä reseptissä, kunnes liha geeliytyy. Jos massa tuntuu kostealta ja löysältä, vaivaa joukkoon hieman korppujauhoa. Pyörittele liha pyöryköiksi ja paista kuten yllä. Tarjoa kuumana tai kylmänä thai-tyyppisen sweet chili -kastikkeen kanssa.

Viikko 31. Belgium, twelve points - België, twaalf punten

Toissa viikolla Kaksi cavaa kävi tutustumassa Flanderin ruokakulttuuriin. Eurostar, tuo Euroopan raideliikenteen kummajainen, kiidätti meidät perjantai-iltana Englannin kanaalin ali ja Ranskanmaan yli Brysseliin, josta jatkoimme matkaa paikallisjunalla Belgian flaamilaiseen sydämeen. Leuvenissa meitä oli vastassa herra van D, joka oli aulis ja kärsivällinen matkaoppaamme viikonlopun ajan.

Se elokuvasta tuttu torni.

Aloitimme Flanderin valloituksen Bruggesta, jonka keskiaikainen miljöö oli valitettavasti – muttei kuitenkaan yllättäen – houkutellut muutaman muunkin matkailijan paikalle. Tämä Pohjoisen Venetsia oli kuitenkin varsin valloittava syyskuun auringossa, joten nautimme täysin siemauksin toreista, markkinoista, oluesta ja tietenkin belgialaisesta suklaasta. Suklaakaupoille katukuvassa pisti kampoihin oikeastaan vain pitsikaupat, joita oli lähes yhtä runsain mitoin. Pitsit jätimme suosiolla ryhmämatkamummoille, mutta suklaata sentään piti ostaa. Valitsin yltäkylläisestä tarjonnasta Moeder Babelutten suklaakuorrutteisia hasselpähkinöitä. En tule koskaan myöntämään, että mikään suklaa olisi parempaa kuin Fazerin maitosuklaa, mutta kyllähän ne belgialaisetkin sen homman osaavat näköjään.

Sunnuntaina tutustuimme isäntämme herra van D:n kotikaupunkiin Leuveniin. Yliopistokaupunki alkoi juuri sinä sunnuntaina täyttyä uusista opiskelijoista, mutta turisteja oli onneksi vähänlaisesti. Iltapäivän kaupunkikävely päättyi olutravintola De Fiere Margrietiin (Margharetaplein 11, Leuven), jonka listalta löytyy yli 200 belgialaista olutta. 1200-luvulla Leuvenissa kuolleen marttyyrineidon mukaan nimetyssä baarissa soi 80- ja 90-lukujen musiikki ja televisio näytti pyöräilyä – oltiinhan sentään kilpapyöräilyn luvatussa maassa. Cavaakin olisi baarin listalta löytynyt, mutta eihän sitä kehtaa olutbaarissa tilata. Niinpä tilasin Celtic Angelin. Ja Dikke Mathilen. Ja Flierefluiterin. Ja opin lausumaan Hoegaardenin oikein. Kolmannen (pienen) oluen jälkeen alkoi jo nälkäkin kolkutella, joten jatkoimme matkaa. Ravintolaa etsiessämme törmäsimme tivoliin, jossa pyssysankarini ampui taitavasti ja voitti minulle kumiliskon nimeltä Marcelo.

Tiedättehän, että ranskanperunat eivät ole oikeasti ranskanperunoita vaan belgianperunoita, sillä erään vanhan kirjoituksen mukaan Espanjan Alankomaissa, Meuse-joen laaksossa (alueella, joka on nyt Belgiaa) köyhät paistoivat pikkukalojen sijaan kalan muotoon leikattuja perunasuikaleita upporasvassa jo varhain 1600-luvulla. Ja sitten tulivat ranskalaiset ja pilasivat kaiken. Mehän tiedämme, miltä se tuntuu, kun meiltä on joulupukkia ja ruisleipää viemässä vuoroin ruotsalaiset ja vuoroin venäläiset. Belgianperunoita siis piti nyt maistaa, ja koska sinisimpukat on toinen peribelgialainen herkku, suuntasimme paikallista ruokaa tarjoavaan De Valck -ravintolaan. Miekkoset eivät mereneläviin koskeneet, mutta minä nakkelin poskeeni kattilallisen simpukoita valkoviinissä ja valkosipulissa. Ja tietenkin niitä belgianperunoita.

EU.

Maanantaina herra van D:n piti palata töihin, joten me lomalaiset käänsimme nokkamme kohti ranskankielistä Belgiaa ja tietenkin Brysseliä. Halusin nähdä sen EU:n. Kävimme toki katsomassa sitä pissaavaa poikaakin, mutta en edes mainitse sen nimeä. Niin surkea kaveri se kyllä oli. Älkää menkö. Mutta jos vahingossa sinne eksytte, sitä vastapäätä on oikein mukava pubi.

Emme harmiksemme törmänneet Olli Rehniin parlamentin kulmilla, joten lähdimme kotiin. Tuliaisiksi ostimme kulmakaupasta goudaa, purkkicroisantteja (joita saa Suomesta, mutta ei täältä) sekä muutaman pullollisen olutta. Kaupoissa oli muuten tarjolla myös suomalaista emmentalia, sillä belgialaiset kuulemma tykkäävät suomalaisesta juustosta. Luulen kyllä, että ne syövät sitä vain ärsyttääkseen ranskalaisia.

Viikko 30. Frittata, eli miten hyödyntää nahistuneet kasvikset ja muut jääkaapin jämät

Viime viikolla mentiin aika helpolla, nimittäin laitoin perjantai-illan suolapalaksi frittataa. Frittata on Italian vastine Espanjan tortillalle, eli eräänlainen munakas. Frittataan kuuluu siis olennaisena kananmunat sekä täyteaineet, jotka voivat olla vihanneksia, juustoa tai jopa pastaa. Tähän on siis kätevä piilottaa jääkaappiin jääneet jämät ja viikon tähteet. Frittata voidaan kypsentää kokonaan hellalla paistinpannulla tai sitä voi kypsentää ensin pannulla ja sitten uunissa grillivastuksen alla tai kokonaan uunissa, kuten minä tein.


Meidän vihanneslokerosta löytyi kesäkurpitsaa ja perunaa. Juustoiseksi kumppaniksi ostin walesilaista pehmeää vuohenjuustoa ja sekoittelin joukkoon vielä niin ikään jääkaapin perukoilta löytynyttä pestoa. Paistoin ohuiksi kiekoiksi viipaloitua kesäkurpitsaa ensin oliiviöljyssä vain sen verran, että sen pinta sai hiukan väriä. Sekoittelin sitten kesäkurpitsakiekot kulhossa kypsien perunakuutioiden ja peston kanssa ja lisäsin seokseen lopuksi kananmunat, suolaa ja pippuria. Kumosin koko seoksen voideltuun piirakkavuokaan ja murentelin vuohenjuuston päälle.

Frittata kypsennetään hitaasti, joten annoin vuoan olla 170-asteisessa uunissa lähes 45 minuuttia. Frittata kehotetaan tarjoamaan salaatin ja leivän kanssa, mutta perjantai-illan uupumuksessa jaksoin heittää lautasen reunalle vain vähän rucolaa ja tomaattia. Hyvääpä tuo oli silti. Ja maistui vielä kylmänä lauantaiaamiaisellakin sekä maanantain leftovers-lounaalla työmaalla.

And the dish ran away with the spoon

Kuvauksellisia (ja käytännöllisiä) astioita ostamassa lounastunnilla. Kuppi ja tassi ovat englantilaista luuposliinia. Ruusut olin muuten ostanut jo viikonloppuna - en siis juossut kukkakauppaan kupin ostamisen jälkeen hakemaan kuvausrekvisiittaa kuvausrekvisiitalle.

Löysinpä vintagekorvakorutkin samalla reissulla.

Viikko 29. Surf 'n' Turf katalonialaiseen tapaan

Kuuma, kesäinen viikko huipentui mahtavaan viikonloppuun täällä vesisateen ja tuulen luvatussa maassa. Posteljooni oli vihdoin perjantaina kantanut kotiin odotetun Glorian ruoka & viini -lehden, josta lauantain aamukahvia siemaillessa löytyi montakin houkuttelevaa reseptiä. Jotenkin teki mieli ruokaa, jota voisi lapata suuhun leivän kanssa, joten valitsin katalonialaisen mar i muntayan, pataruuan, jonka suurukseen, picadaan, tulee muun muassa tummaa suklaata. Lehden suosittelemaa katalonialaista Mencia-rypäleestä valmistettua punaviiniäkin löytyi Majestic-viinikaupan valikoimasta, joten suuntasimme ihan ensin viinikaupoille.


Majesticilla on kuuden pullon minimiostoraja, joten mukaan valikoitui kahden katalonialaisen mencian lisäksi myös argentiinalaista malbecia sekä shirazia (viini on nimeltään Gestos ja se on sekoitus korkealla ja matalalla sijaitsevien kasvualueiden rypäleistä), itävaltalaista grüner veltineriä sekä tietenkin cavaa (Codorníu Reina Maria Cristina Blanc de Noirs 2008).

Poikkesin jälleen yhdessä charity shopissa astioidenbongausreissulla ja löysinkin todellisen aarteen – tämän vieressä näkyvän vaa’an. En ole ennen omistanut keittiövaakaa, koska Suomessa tavataan resepteissä käyttää tilavuusmittoja. Täällä sen sijaan kuivien ainesten määrä ilmoitetaan lähes poikkeuksetta painomitalla. Vaa’an hankinta on siis ollut mielessä jo pitkään, mutta kohdalle ei ole sattunut kuin niitä rumia digitaalivaakoja. Koska olen tähänkin saakka pärjännyt ihan kohtalaisesti arvuuttelemalla ja toisinaan eri taulukoiden avulla muuntamalla mittoja unsseista ja grammoista tilavuusmitoiksi, arvelen, että tämä 20 gramman tarkkuudella punnitseva kaunotar on aivan riittävän tarkka minun käyttööni.

Saimme yllättäen illallisvieraaksi erään työtoverin, joten ilta-auringossa katukivetyksellä nautittujen virvokkeiden jälkeen siirryimme porukalla ruuanlaittoon. Delegoin sipulin pilkkomisen vieraalle ja aloitin itse kanan ruskistamisella. Ruskistin siis oliiviöljyssä neljä kolmeen palaan leikattua broilerin rintafileetä, maustoin ne suolalla ja pippurilla ja nostin sivuun. Tämän jälkeen kuullotin vieraan pilkkomia sipuleita oliiviöljyssä, kunnes ne olivat kullankeltaisia ja aivan pehmeitä. Sipuleihin lisättiin tomaattimurskaa, jonka jälkeen keitosta hauduteltiin parikymmentä minuuttia. Seuraavaksi lisättiin valkoviiniä, suolaa ja pippuria ja keiteltiin koko sörsseli kokoon.

Näin valmistui sofregit-haudutusliemi. Liemi siirrettiin sitten kattilaan, siihen lisättiin vettä ja ruskistetut broilerinpala. Broilerin hautuessa puolisen tuntia valmistin picada-suurusteen, jota varten parempi puoliskoni oli raastanut 30 grammaa tummaa suklaata (70-prosenttista). Suklaan lisäksi tarvittiin paahdettuja, kuorittuja manteleita, runsaasti valkosipulia, viipale kuivaa leipää, pari oksaa timjamia, muutama oksa persiljaa sekä suolaa ja pippuria. Nämä suhautettiin blenderillä tahnaksi (tai no, itse lisäsin lorauksen oliiviöljyä, koska lopputulos ei mielestäni vaikuttanut kovin tahnamaiselta).

Kun broilerit olivat kypsiä, nostin ne lämpimään tarjoiluastiaan ja lisäsin haudutusliemeen picadan sekä kourallisen raakoja jättikatkarapuja. Rapujen kypsyttyä kaadoin koko komeuden broilerinpalojen päälle. Padan ohella tarjoilin vain rapeakuorista maalaisleipää (jota en kylläkään ajanpuutteessa ollut leiponut itse).

Lämmittävä pataruoka saattaa kuulostaa juuri kehumanani kuumana viikonloppuna oudolta ruokavalinnalta, mutta illat ja yöt ovat täälläkin jo viilenneet, joten auringon laskettua täyteläinen pataruoka, rapea leipä ja maukas katalonialainen punaviini olivat omiaan kynttilänvalossa hyvässä seurassa. Koko raati tykkäsi ja söi vatsansa täyteen. Padasta huokui upea yrttien ja tumman suklaan tuoksu. Maussa suklaa toi panoksensa vain pyöreydellään ja täyteläisyydellään – miksikään suklaakanapadaksi lopputulosta ei voi luonnehtia. Ensi kerralla ajattelin kokeilla kanan sijaan kaniinia, mutta muuten variaatioihin ei ole tarvetta.

ps. Kuvaaminen jäi tällä kertaa vähemmälle, koska en raaskinut antaa vieraan odotella emännän asetellessa kananpaloja ja leipäviipaleita täydellisiin kuvakulmiin. Mutta kelpaahan tuota vaakaa ihailla sen sijaan.

Tähän on tultu

Kyllästyin siihen, että astioita on vain kourallinen (mikä on tosin tarkoituksellista – emme halua roudata sitten aikanaan Suomeen kontillista kippoja, kun varastossa odottaa vähintään riittävä keittiövarustus), josta ei koskaan tunnu löytyvän kuvattavaan ruokaan sopivan kokoista ja näköistä kapistusta. Innostuin siis viime viikolla kiertämään charity shoppeja kuvausrekvisiittaa metsästäen.

Mukaan tarttui jo aiemmin viikolla terrakottakulho, josta on tarjoiltu jo keskiviikon tapasiltana chili-valkosipulikatkarapuja (astiat tulevat siis ihan oikeasti käyttöönkin – eivät vain kuvattaviksi). Viikonloppuna löysin kuvassa näkyvät pienet aasialaistyyliset lautaset pilkkahintaan 99 penceä kappale! Ensi viikonloppuna kenties lisää...

Viikko 28. Una empanada gigante

Töihinpaluun aiheuttamaa ahdistusta lievittääksemme vietimme viime viikon keskiviikkona – viimeisenä lompäivänä – tapasiltaa El Clásicon äärellä. Halusin valmistaa tuttujen ja turvallisten tapasherkkujen lisäksi jotakin uutta ja päädyin empanadoihin, pieniin pasteijoiden tapaisiin piiraisiin. Taikinaohjeet tietenkin hieman vaihtelevat, mutta koska keittiön ikkunapenkiltä löytyy tapasruokakirja, en lähtenyt merta edemmäs kalaan. Kirja tosin esittelee vain yhden täytevaihtoehdon: tonnikalan. Olin jo päättänyt tehdä kanatäytteen, joten sävelsin itse sen reseptin. Täytettä varten pilkoin ja kuullotin valkosipulia, punasipulia ja paprikaa sekä hieman kuivattua chiliä. Lisäsin pehmenneiden sipulien joukkoon oreganoa, mustapippuria, suolaa sekä tomaattipyreetä. Kanafileet paistoin erikseen ja maustoin ne vain suolalla ja pippurilla. Pilkoin aivan lopuksi kypsät fileet pieniksi kuutioiksi ja lisäsin sipuliseokseen.


Taikina vaikutti yksinkertaiselta: jauhoja, voita, suolaa ja kananmuna. Varsin pian jauhojen ja voin yhteen nyppimisen jälkeen aloin kuitenkin epäröidä yhden kananmunan riittämistä jauhomuruseoksen koossa pitämiseen. Eihän se riittänyt. Likimainkaan. Lisäsin toisen munan ja vielä tilkan lämmintä vettäkin, jonka jälkeen sain muotoiltua taikinasta jonkinnäköisen pallon. Vieläkin se vaikutti aika kuivalta. Taikina oli määrä nostaa jääkaappiin puoleksi tunniksi. Sen jälkeen se tuli kaulita ja leikata lasia tai lautasta apuna käyttäen halkaisijaltaan 10-15-senttisiksi kiekoiksi. Parin ensimmäisen kaulinrullauksen jälkeen tiesin, että vaikka onnistuisinkin kaulimaan taikinasta levyn, siitä leikatut kiekot eivät taatusti kääriytyisi kauniisti täytteen ympärille vaan repeytyisivät. Niin pielessä taikinan koostumus yhä oli.

Koska en halua heittää ruokaa hukkaan ja koska kanatäyte oli varsin herkullista, tein nopean päätöksen. Kaulin levyä niin ohueksi kuin uskalsin ja leikkasin sen pizzapyörällä suorakaiteen muotoiseksi. Sitten ladoin kaiken täytteen taikinalevyn keskelle ja taitoin pitkät sivut kiinni siten, että taitekohta jäi rullan alle. Lopuksi suljin päät haarukalla painellen. Pienten empanadojen sijaan siis tapaspöytään oli tulossa yksi jättiläisempanada tai ehkäpä paremminkin suolainen struudeli. Voitelin struudelin keltuaisella ja pistelin siihen reikiä haarukalla. Lopuksi törkkäsin käärön uuniin 180 asteeseen noin puoleksi tunniksi.

Lopputulos: ihan siisti, hyvin leikkautuva struudeli, jonka taikina kyllä oli melkoisen kuivaa. Täyte oli yhtä mehevä kuin alkujaankin, joten sen ohessa ei muutama kuiva taikinanpala haitannut. Jättiläisempanadasta tuli siis projektin tähän mennessä eniten mönkään mennyt resepti, mutta syytän siitä tapaskirjan ohjetta. Kokeneempi leipoja olisi ehkä jo reseptiä lukiessaan huomannut ainesten suhteissa jotakin mätää ja osannut korjata ongelman ajoissa, mutta minä olenkin enemmän kokkityyppiä.

Struudeli maistui muiden tapasherkkujen ohella jalkapalloa jännätessä. Oikea joukkuekin voitti.