Viikko 3. Piirakanpyörittelijä

Yksi parhaista lapsuusmuistoistani liittyy leipomiseen. Leivoimme äidin, mummon ja isomummon kanssa silloisessa mummolassa (joka oli myöhemmin meidän koti) perunapiirakoita leivinuunissa. Pikkuleipuri, jonka nenä ulottui juuri ja juuri pöydänreunan yli, sai rypyttää muutaman piirakan, mutta luulen, että mummo kävi nekin korjaamassa, niin tasalaatuisen kauniita kakkaroita uunista tuli.

Sittemminkin piirakat ovat ruokavalioon kuuluneet, mutta ostotavarana. Riisi- ja perunapiirakan kaksintaistelu päätyy minulla aina perunaisen voittoon. Päätinpä siis aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä ryhtyä piirakanpyörittelijäksi.

Tuttua Justiina-kaulinta ei täältä saa, piirakkapulikasta puhumattakaan, joten työvälineenä toimi tasapaksu puupökkelö, jota kaupassa kaulimena myytiin.

Homma alkoi perunateatterilla. Kuorin kattilaan kiehumaan 1,5 kiloa jauhoista perunaa. Määrä tuntui melko suurelta kuoritaikinan kokoon nähden, sillä taikinaan tuli vain 2 desilitraa vettä ja 5 desiä jauhoja, mutta päätin kuitenkin pysyä ohjeessa, enkä lähteä tapojeni mukaan hötkyilemään omin päin...

Etukäteen eniten jännitti taikinan käsittely. Olin aivan varma, että jokin rakenteessa menee mönkään ja päädyn raapimaan taikinariekaleita työpöydästä, kaulimesta, paidasta ja vaikka mistä itku kurkussa ja kiukkuhiki otsalla. Yllätykseni olikin suuri, kun taikina irtosi paitsi kulhosta myös käsistä ja vielä kauliutuikin kuuliaisesti - kunhan muistin roiskia jauhoja joka väliin.

Kakkaroiden muoto ja koko vaihteli, mutta en ollut kuvitellutkaan saavani aikaan samasta muotista tehtyjä pyörylöitä. Eikä se toisaalta haitannutkaan. *lisää tähän jonkin imelä latteus erilaisuuden rikkaudesta*

Survoin kypsät perunat ihanalla vintage-survimellani (jolla olen muuten tehnyt kuohkeampaa ja tasalaatuisempaa muusia kuin konsaan millään sähkövempaimella) ja sekoitin joukkoon suolaa, maitoa, voita sekä kaksi kananmunaa. Koska muusia tosiaan näytti olevan melko reilusti, mätin sitä runsaalla kädellä kakkaroiden keskelle ja rypytin niin kuin mummo opetti.

Uunipellit - kuten niin moni muukin asia tässä maassa - ovat täällä niin kummallisia, että niihin mahtui vain kuusi piirakkaa kerrallaan. Ensimmäinen pellillinen kypsyi noin kymmenessä minuutissa, ja täysillä paahtava uuni laukaisi lämmöstä aktivoituvan palovaroittimen, jonka hiljennysnappi ei tuottanut odotettua tulosta. Seurauksena siis tuuletus läpivedolla sekä vuorovedoin suoritettu pyyhelöyhytys. Kun varoitin lopulta vaikeni, loput kolme pellillistä saatiin paistettua ilman tärykalvoja järkyttävää ujellusta.

Nautiskelin ensimmäisen uunituoreen piirakan pelkän voin kera, ja olihan se herkkua. Pakko myöntää, että olin melko ylpeä tuotoksestani. Maltoin kuitenkin pyöräyttää vielä munavoinkin, jolla silattiin loput testikappaleet. Leipomukset olivat myös paremman puoliskon mieleen, mutta herkuttelulta säästyi sentään jokunen kappale pakastettavaksikin.