Viikko 30. Frittata, eli miten hyödyntää nahistuneet kasvikset ja muut jääkaapin jämät

Viime viikolla mentiin aika helpolla, nimittäin laitoin perjantai-illan suolapalaksi frittataa. Frittata on Italian vastine Espanjan tortillalle, eli eräänlainen munakas. Frittataan kuuluu siis olennaisena kananmunat sekä täyteaineet, jotka voivat olla vihanneksia, juustoa tai jopa pastaa. Tähän on siis kätevä piilottaa jääkaappiin jääneet jämät ja viikon tähteet. Frittata voidaan kypsentää kokonaan hellalla paistinpannulla tai sitä voi kypsentää ensin pannulla ja sitten uunissa grillivastuksen alla tai kokonaan uunissa, kuten minä tein.


Meidän vihanneslokerosta löytyi kesäkurpitsaa ja perunaa. Juustoiseksi kumppaniksi ostin walesilaista pehmeää vuohenjuustoa ja sekoittelin joukkoon vielä niin ikään jääkaapin perukoilta löytynyttä pestoa. Paistoin ohuiksi kiekoiksi viipaloitua kesäkurpitsaa ensin oliiviöljyssä vain sen verran, että sen pinta sai hiukan väriä. Sekoittelin sitten kesäkurpitsakiekot kulhossa kypsien perunakuutioiden ja peston kanssa ja lisäsin seokseen lopuksi kananmunat, suolaa ja pippuria. Kumosin koko seoksen voideltuun piirakkavuokaan ja murentelin vuohenjuuston päälle.

Frittata kypsennetään hitaasti, joten annoin vuoan olla 170-asteisessa uunissa lähes 45 minuuttia. Frittata kehotetaan tarjoamaan salaatin ja leivän kanssa, mutta perjantai-illan uupumuksessa jaksoin heittää lautasen reunalle vain vähän rucolaa ja tomaattia. Hyvääpä tuo oli silti. Ja maistui vielä kylmänä lauantaiaamiaisellakin sekä maanantain leftovers-lounaalla työmaalla.

And the dish ran away with the spoon

Kuvauksellisia (ja käytännöllisiä) astioita ostamassa lounastunnilla. Kuppi ja tassi ovat englantilaista luuposliinia. Ruusut olin muuten ostanut jo viikonloppuna - en siis juossut kukkakauppaan kupin ostamisen jälkeen hakemaan kuvausrekvisiittaa kuvausrekvisiitalle.

Löysinpä vintagekorvakorutkin samalla reissulla.

Viikko 29. Surf 'n' Turf katalonialaiseen tapaan

Kuuma, kesäinen viikko huipentui mahtavaan viikonloppuun täällä vesisateen ja tuulen luvatussa maassa. Posteljooni oli vihdoin perjantaina kantanut kotiin odotetun Glorian ruoka & viini -lehden, josta lauantain aamukahvia siemaillessa löytyi montakin houkuttelevaa reseptiä. Jotenkin teki mieli ruokaa, jota voisi lapata suuhun leivän kanssa, joten valitsin katalonialaisen mar i muntayan, pataruuan, jonka suurukseen, picadaan, tulee muun muassa tummaa suklaata. Lehden suosittelemaa katalonialaista Mencia-rypäleestä valmistettua punaviiniäkin löytyi Majestic-viinikaupan valikoimasta, joten suuntasimme ihan ensin viinikaupoille.


Majesticilla on kuuden pullon minimiostoraja, joten mukaan valikoitui kahden katalonialaisen mencian lisäksi myös argentiinalaista malbecia sekä shirazia (viini on nimeltään Gestos ja se on sekoitus korkealla ja matalalla sijaitsevien kasvualueiden rypäleistä), itävaltalaista grüner veltineriä sekä tietenkin cavaa (Codorníu Reina Maria Cristina Blanc de Noirs 2008).

Poikkesin jälleen yhdessä charity shopissa astioidenbongausreissulla ja löysinkin todellisen aarteen – tämän vieressä näkyvän vaa’an. En ole ennen omistanut keittiövaakaa, koska Suomessa tavataan resepteissä käyttää tilavuusmittoja. Täällä sen sijaan kuivien ainesten määrä ilmoitetaan lähes poikkeuksetta painomitalla. Vaa’an hankinta on siis ollut mielessä jo pitkään, mutta kohdalle ei ole sattunut kuin niitä rumia digitaalivaakoja. Koska olen tähänkin saakka pärjännyt ihan kohtalaisesti arvuuttelemalla ja toisinaan eri taulukoiden avulla muuntamalla mittoja unsseista ja grammoista tilavuusmitoiksi, arvelen, että tämä 20 gramman tarkkuudella punnitseva kaunotar on aivan riittävän tarkka minun käyttööni.

Saimme yllättäen illallisvieraaksi erään työtoverin, joten ilta-auringossa katukivetyksellä nautittujen virvokkeiden jälkeen siirryimme porukalla ruuanlaittoon. Delegoin sipulin pilkkomisen vieraalle ja aloitin itse kanan ruskistamisella. Ruskistin siis oliiviöljyssä neljä kolmeen palaan leikattua broilerin rintafileetä, maustoin ne suolalla ja pippurilla ja nostin sivuun. Tämän jälkeen kuullotin vieraan pilkkomia sipuleita oliiviöljyssä, kunnes ne olivat kullankeltaisia ja aivan pehmeitä. Sipuleihin lisättiin tomaattimurskaa, jonka jälkeen keitosta hauduteltiin parikymmentä minuuttia. Seuraavaksi lisättiin valkoviiniä, suolaa ja pippuria ja keiteltiin koko sörsseli kokoon.

Näin valmistui sofregit-haudutusliemi. Liemi siirrettiin sitten kattilaan, siihen lisättiin vettä ja ruskistetut broilerinpala. Broilerin hautuessa puolisen tuntia valmistin picada-suurusteen, jota varten parempi puoliskoni oli raastanut 30 grammaa tummaa suklaata (70-prosenttista). Suklaan lisäksi tarvittiin paahdettuja, kuorittuja manteleita, runsaasti valkosipulia, viipale kuivaa leipää, pari oksaa timjamia, muutama oksa persiljaa sekä suolaa ja pippuria. Nämä suhautettiin blenderillä tahnaksi (tai no, itse lisäsin lorauksen oliiviöljyä, koska lopputulos ei mielestäni vaikuttanut kovin tahnamaiselta).

Kun broilerit olivat kypsiä, nostin ne lämpimään tarjoiluastiaan ja lisäsin haudutusliemeen picadan sekä kourallisen raakoja jättikatkarapuja. Rapujen kypsyttyä kaadoin koko komeuden broilerinpalojen päälle. Padan ohella tarjoilin vain rapeakuorista maalaisleipää (jota en kylläkään ajanpuutteessa ollut leiponut itse).

Lämmittävä pataruoka saattaa kuulostaa juuri kehumanani kuumana viikonloppuna oudolta ruokavalinnalta, mutta illat ja yöt ovat täälläkin jo viilenneet, joten auringon laskettua täyteläinen pataruoka, rapea leipä ja maukas katalonialainen punaviini olivat omiaan kynttilänvalossa hyvässä seurassa. Koko raati tykkäsi ja söi vatsansa täyteen. Padasta huokui upea yrttien ja tumman suklaan tuoksu. Maussa suklaa toi panoksensa vain pyöreydellään ja täyteläisyydellään – miksikään suklaakanapadaksi lopputulosta ei voi luonnehtia. Ensi kerralla ajattelin kokeilla kanan sijaan kaniinia, mutta muuten variaatioihin ei ole tarvetta.

ps. Kuvaaminen jäi tällä kertaa vähemmälle, koska en raaskinut antaa vieraan odotella emännän asetellessa kananpaloja ja leipäviipaleita täydellisiin kuvakulmiin. Mutta kelpaahan tuota vaakaa ihailla sen sijaan.

Tähän on tultu

Kyllästyin siihen, että astioita on vain kourallinen (mikä on tosin tarkoituksellista – emme halua roudata sitten aikanaan Suomeen kontillista kippoja, kun varastossa odottaa vähintään riittävä keittiövarustus), josta ei koskaan tunnu löytyvän kuvattavaan ruokaan sopivan kokoista ja näköistä kapistusta. Innostuin siis viime viikolla kiertämään charity shoppeja kuvausrekvisiittaa metsästäen.

Mukaan tarttui jo aiemmin viikolla terrakottakulho, josta on tarjoiltu jo keskiviikon tapasiltana chili-valkosipulikatkarapuja (astiat tulevat siis ihan oikeasti käyttöönkin – eivät vain kuvattaviksi). Viikonloppuna löysin kuvassa näkyvät pienet aasialaistyyliset lautaset pilkkahintaan 99 penceä kappale! Ensi viikonloppuna kenties lisää...

Viikko 28. Una empanada gigante

Töihinpaluun aiheuttamaa ahdistusta lievittääksemme vietimme viime viikon keskiviikkona – viimeisenä lompäivänä – tapasiltaa El Clásicon äärellä. Halusin valmistaa tuttujen ja turvallisten tapasherkkujen lisäksi jotakin uutta ja päädyin empanadoihin, pieniin pasteijoiden tapaisiin piiraisiin. Taikinaohjeet tietenkin hieman vaihtelevat, mutta koska keittiön ikkunapenkiltä löytyy tapasruokakirja, en lähtenyt merta edemmäs kalaan. Kirja tosin esittelee vain yhden täytevaihtoehdon: tonnikalan. Olin jo päättänyt tehdä kanatäytteen, joten sävelsin itse sen reseptin. Täytettä varten pilkoin ja kuullotin valkosipulia, punasipulia ja paprikaa sekä hieman kuivattua chiliä. Lisäsin pehmenneiden sipulien joukkoon oreganoa, mustapippuria, suolaa sekä tomaattipyreetä. Kanafileet paistoin erikseen ja maustoin ne vain suolalla ja pippurilla. Pilkoin aivan lopuksi kypsät fileet pieniksi kuutioiksi ja lisäsin sipuliseokseen.


Taikina vaikutti yksinkertaiselta: jauhoja, voita, suolaa ja kananmuna. Varsin pian jauhojen ja voin yhteen nyppimisen jälkeen aloin kuitenkin epäröidä yhden kananmunan riittämistä jauhomuruseoksen koossa pitämiseen. Eihän se riittänyt. Likimainkaan. Lisäsin toisen munan ja vielä tilkan lämmintä vettäkin, jonka jälkeen sain muotoiltua taikinasta jonkinnäköisen pallon. Vieläkin se vaikutti aika kuivalta. Taikina oli määrä nostaa jääkaappiin puoleksi tunniksi. Sen jälkeen se tuli kaulita ja leikata lasia tai lautasta apuna käyttäen halkaisijaltaan 10-15-senttisiksi kiekoiksi. Parin ensimmäisen kaulinrullauksen jälkeen tiesin, että vaikka onnistuisinkin kaulimaan taikinasta levyn, siitä leikatut kiekot eivät taatusti kääriytyisi kauniisti täytteen ympärille vaan repeytyisivät. Niin pielessä taikinan koostumus yhä oli.

Koska en halua heittää ruokaa hukkaan ja koska kanatäyte oli varsin herkullista, tein nopean päätöksen. Kaulin levyä niin ohueksi kuin uskalsin ja leikkasin sen pizzapyörällä suorakaiteen muotoiseksi. Sitten ladoin kaiken täytteen taikinalevyn keskelle ja taitoin pitkät sivut kiinni siten, että taitekohta jäi rullan alle. Lopuksi suljin päät haarukalla painellen. Pienten empanadojen sijaan siis tapaspöytään oli tulossa yksi jättiläisempanada tai ehkäpä paremminkin suolainen struudeli. Voitelin struudelin keltuaisella ja pistelin siihen reikiä haarukalla. Lopuksi törkkäsin käärön uuniin 180 asteeseen noin puoleksi tunniksi.

Lopputulos: ihan siisti, hyvin leikkautuva struudeli, jonka taikina kyllä oli melkoisen kuivaa. Täyte oli yhtä mehevä kuin alkujaankin, joten sen ohessa ei muutama kuiva taikinanpala haitannut. Jättiläisempanadasta tuli siis projektin tähän mennessä eniten mönkään mennyt resepti, mutta syytän siitä tapaskirjan ohjetta. Kokeneempi leipoja olisi ehkä jo reseptiä lukiessaan huomannut ainesten suhteissa jotakin mätää ja osannut korjata ongelman ajoissa, mutta minä olenkin enemmän kokkityyppiä.

Struudeli maistui muiden tapasherkkujen ohella jalkapalloa jännätessä. Oikea joukkuekin voitti.