Viikko 27. Ah, ne munkit, makkarat ja mustikkapiirakat.

Rieslingiä iltahämärissä Mallasveden äärellä.

Mitäpä olisi kesäloma ilman kulinaristisia iloja? Kuin makkara ilman sinappia, mozzarella ilman basilikaa ja gini ilman tonicia. Tavallaan ihan hyvä, mutta kun tiedät että on olemassa jotakin, joka sen täydentää mitä ihastuttavimmalla tavalla, tunnet tulevasi vähän huijatuksi, jos jäät paitsi tuota aisaparia. Lomaa on vielä jäljellä useita kymmeniä tunteja, mutta Suomen-ekskursio on valitettavasti taakse jäänyttä elämää, jota vain haikeana nyt muistellaan varmaan jouluun saakka. Toimme Suomesta tuliaisena noin 4,5 kiloa herkkuja: kahvia, suklaata, salmiakkia, sinappia ja tietenkin leipää. Koska matkatavaroille on asetettu lentoyhtiön puolesta maksimipaino, päätimme tuoda osan ruokatuomisista elopainona, jota kerrytimme tasaisesti loman alusta loppuun saakka.


Tällä kesälomaviikolla en ehtinyt mitään projektiruokaa väsäämään, mutta haluan jakaa silti muutamia ruokahetkiä. Herkuttelu alkoi ensimmäisenä varsinaisena reissupäivänä hääjuhlassa, johon saimme kunnian osallistua. Mikä olisikaan ollut parempi tapa aloittaa kotimaan ruokaherkkujen maistelu kuin syömällä paistettua lohta pirkanmaalaisessa järvimaisemassa mainiossa seurassa? Kiitos, T&T, unohtumattomasta illasta.

Ravintolapäivä oli livahtaa ohi juhlinnasta toipuessa, mutta leppoisan sunnuntaikävelyn reitille osui kuitenkin pari pop up -kahvilaa. Ensimmäinen pysäkkimme oli Tammelantorille päiväksi palvelupisteen avannut Antin piirasuuni, jossa varsin reipas alakouluikäinen torimyyjä kaupitteli makeita ja suolaisia piirakoita sekä kahvia ja teetä. Sorsapuistossa Tiina-kahvilaa piti Tampereen Polkupyöräilijät ry. Muun muassa ihania omenapullia myyneen kahvilan nimen taustalla oli yhdistyksen elokuussa järjestämä pyöräretki, jolla vierailtiin Anni Polvan Tiina-kirjojen tapahtumapaikoilla.

Seuraavan herkkuhetken tarjosi rakas ystäväni A, joka tarjoili lukupiirin vauhdittajana Amerikan-matkalla inspiraationsa saanutta salaattia, jossa yhdistyivät upeasti mansikka, pähkinä ja pinaatti vadelmaisen vinaigretten alla. Kevyt salaatti-illallinen sopikin kuin suomimakkara hotsiin (tai kananmuna vetyyn sanoisi perheen eteläkarjalainen), sillä seuraavana päivänä matkamasua kartutettiin Pyynikin näkötornin legendaarisilla munkeilla (2 per nenä – yksi nyt ei vain mitenkään riitä). Ja jottei vain olisi liian köykäiseksi päivän kalorimäärä jäänyt, mätimme vielä iltapalaksi vanhoilla kotikulmilla Kalevassa Pizza & kebab 14:n kokin ranskalaiset – monia muistoja herätellyt ateria sekin, vaikkei välttämättä sitä fiineintä pöperöä.

Viikon puolessa välissä suuntasimme vuokra-auton nokan kohti Pälkäneen Mallasvettä ja mummonmökin rauhaa. Tokkopa on mitään yhtä rentouttavaa, terapeuttista ja hyvällä tavalla päätä nollaavaa kuin mökkipuuhastelu: saunaveden ja puiden kantoa, nuotion polttelua ja tietenkin ruuanlaittoa mökkikeittiössä. Möksäköksän tilanahtaus, varustetason puutteellisuus ja perusmausteiden niukkuus on parhautta. Siis oikeasti. Kun saatavilla on vain hyvät perusainekset, pieni leikkuulauta ja veitsi ja pöydänkulma, ollaan asian ytimessä. Sitä taas tajuaa, että hyvä on yksinkertaista. Molempina iltoina porsaan sisäfilee sai pintaansa vain suolaa ja mustapippuria, kanan ohutfilee suolaa ja ohueksi viipaloitua valkosipulia. Grillipuiden savu lyö lihoihin oman leimansa ja muurikassa sulaneessa voissa tirisevät valkosipulit aateloivat kanat vienolla maullaan.

Ensimmäisenä mökki-iltana karnivoristen herkkujen lisukkeena tarjoiltiin salaattia sekä vartaita, joihin oli pujoteltu pilkottua kesäkurpitsaa, paprikaa, punasipulia ja halloumia ja väliin kieputettu amerikan pekonia. Paremmalle puoliskolle valmistin lisäksi sinihomejuustotäytteisiä ja pekonikuorrutettuja herkkusieniä. Toisena iltana kasvikset päätettiin vokata muurikassa, mikä osoittautuikin paremmaksi vaihtoehdoksi. Herkkusieninyyttien sijaan pyöräytin itselleni sipulinyyttejä, joihin murensin punasipulin kaveriksi sinihomejuustoa ja viimeisen jäljelle jääneen pekonisuikaleen. Melkein tekisi mieli kirjoittaa haiku, tanka tai oodi sille nyytille, mutta mökki-verkkari-villasukka-hengessä sanon vain että perskutarallaa kun oli suunmukaista.

Viime syksynä tuliaisiksi saatu sinappituubi on aikaa sitten tyhjentynyt, joten nyt oli pakko ostaa iso pötkö Turun sinappia. Siispä torstailounaaksi grillissä tiristeltiin Tukkijätkä-makkarat (88 % lihaa!). Muutamaa makkaramakua reissussa testattua totesin jälleen, että vaikka erilaisia chili-, juusto- ja pekonimaustettuja makkaroita on mukava kokeilla, ei ole hyvän perusmakkaran voittanutta. Tukkijätkä-makkaran tuotenimen keksijän pitäisi mielestäni saada jokin tunnustus. Mikä kuvaisikaan paremmin rehellistä, lihaisaa, suomalaista perusgrillimakkaraa kuin ”tukkijätkä”? Näen mainoksessa Vesa-Matti Loirin istumassa Lapin yön hämärässä erätulilla, noukkaamassa Tukkijätkä-makkaran vuollun kepin nokasta hiilloksesta ja tokaisemassa jotakin sellaista kuin ”Tukkijätkä – joka eräjorman vakiovaruste”.



Torstailounas Kivitokeen tyyliin.



Pälkäneen jäätyä taakse parempi puolisko vain vaihtoi mökkimiljööstä toiseen ja lähti miehissä mittelemään seitsemässä lajissa Padasjoen perukoille. Minä siirryin kaupunkimaisemiin ja valmiisiin pöytiin. Ensin äiti kattoi eteen savuporojuusto-kukkakaali-sosekeittoa savuhärkärouheella. Vaikka nälkäkään ei mökkiaamupalan jälkeen ollut, samettinen soppa suli suuhun ja santsista oli vaikea kieltäytyä. Rakas ystävä K emännöi naisteniltaa, jossa herkuttelu aloitettiin ravuilla. Snapsit jätimme väliin, mutta kuohuviini virtasi illan alusta loppuun. Saksiniekkojen jälkeen meitä hemmoteltiin mehevällä kasvislasagnella ja lopuksi mutakakulla. Kostea ilta jatkui myöhään yöhön, joten olipa mukavaa, kun seuraavana päivänä sai helpottaa huteraa oloa jälleen äidin sapuskoilla: aurajuustouunilohta, perunaa ja porkkanaa.

Vielä viimeisenäkin reissupäivänä sain onnekkaana siirtyä pöydästä toiseen. Lounasta tarjosivat rakkaat herra ja rouva A, joilta olin etukäteen tilannut perunamuussia ja lihakastiketta. Saamani piti, eikä samettinen muussi täyteläisellä kastikkeella pettänyt odotuksia. Jälkiruuan jälkiruokaa lähdin metsästämään lapsuusmaisemista, joissa tapasin vanhimman ystäväni. Koko reissun ajan odottamani mustikkapiirakka löytyi tien päästä ja kruunasi Suomi-turneen.

Lomaviikolle ei siis varsinaista projektiruokaa tai -reseptiä mahtunut, mutta toinen toistaan herkullisempia hetkiä kuitenkin. Hieman pyöristynyt vyötärönseutukaan ei jaksa harmittaa, kun se on hankittu kotomaassa ihan parhaiden tyyppien seurassa. Syksyllä on aikaa terävöittää tiimalasia. Hyvistä mauista tinkimättä.





Viikko 26. Run, Ginford, run!

Enpä tähän ryhtyessäni suunnitellut, että kesäloman aloitus ja projektin puoliväli osuisivat samalle viikolle, mutta näin kävi. Pakkauspuuhia harkitessa voi hyvillä mielin nostaa maljan sekä proggikselle että hyvin ansaitulle kesälomalle. Olympiavuoden kunniaksi juhlajuomanamme on Ginford Christie.

Ginford Christie sekoitellaan vesimelonista, London Dry Ginistä (ylläri), sokerisiirapista ja basilikasta. Aineksia blendataan 9,87 sekuntia (LC:n PB) ja sitten nautitaan. Haloo Suomi: täältä tullaan!

Viikko 25. Walk like an Egyptian... or just eat like one

Viime viikon projektiruuaksi tein egyptiläistä katuruokaa, eli viiriäisenmunia dukkah-mausteseoksella. En ole viiriäisenmunia ennen valmistanut, mutta niiden keittäminen ei toki juuri kananmunan keittämisestä eroa. 8-10 minuutin sijaan keittoajaksi riitti 2,5-3 minuuttia ja munat laskettiin kiehuvaan veteen. Dukkah’aan tulee hasselpähkinöitä, korianterinsiemeniä, kuminansiemeniä, fenkolinsiemeniä, mustapippuria, merisuolaa ja kuivattua minttua.

Kuorittuja kokonaisia hasselpähkinöitä paahdetaan kuivalla pannulla yhdessä siementen ja kokonaisten mustapippurien kanssa, kunnes mausteet tuoksuvat voimakkaasti. Sitten ne jauhetaan tehosekoittimessa karkeaksi jauheeksi (tai vaihtoehtoisesti seokseksi, jossa on hienoa pulveria, kokonaisia hasselpähkinöitä ja kaikkea siltä väliltä, eli meidän halvan blenderin tyyliin). Tähän seokseen lisätään sitten merisuolaa ja kuivattua minttua. Toki kombinaatiot vaihtelevat tekijän mukaan, mutta tällä kertaa seurailin tuoreimman Olive-lehden reseptiä. Dippailimme kuorittuja viiriäisenmunia dukkah’aan alkupalaksi. Mausteseoksen pähkinäisyys viehätti molempia, mustapippuri jätti mukavan poltteen. Paremman puoliskon mielestä poltetta olisi voinut olla vähemmänkin ja suolaa kenties enemmän.

Pääruoassa ei mitään uutta ja ihmeellistä ollut, mutta pitihän sitä jotakin tehdä; parempi puolisko ehkä olisikin alkupalalla selvinnyt, mutta minä en elä pelkillä viiriäisenmunilla. Turkkilaisosastoon heilahtanut pääruokamme koostui kokojyväpitaleivistä, inkiväärikorianterivalkosipulijogurtissa marinoiduista kanan reisipaloista, tomaattisalaatista ja vihanneslajitelmasta. Noin.

Tällä viikolla juhlistetaan sekä projektin puoliväliä että loman alkua, mutta siitä lisää tuossa torstain tahi perjantain korvilla.

Viikko 24. Gordon on minun paimeneni...

Elokuun ensimmäinen sunnuntai oli niin sateinen ja kalsea, että alkoi tehdä mieli jotakin lämmittävää lohturuokaa. Jos olisi ollut pääsy kotijoukkojen patojen ääreen, olisin toivonut palapaistia ja perunamuusia äidin kurkkusalaatilla. Koska en itse ole kummoinenkaan lihakastikkeen tekijä, eikä se olisi projektireseptiksi kelvannutkaan (olenhan sentään joskus jonkun lihakastiketekeleen vääntänyt), turvauduin brittiläiseen mukaelmaan shepherd’s pieen.


Shepherd’s pie -nimeä alettiin Wikipedian mukaan käyttää vuonna 1877. Sitä aiemmin samainen ruoka oli tunnettu cottage pien nimellä. Nykyään nimiä käytetään lähes synonyymisesti, tosin shepherd’s pie tehdään yleensä lampaanlihasta, kun cottage piessa saattaa olla täytteenä nautaa. Mitä tarkkaan reseptiin muuten tulee, variaatioita on varmasti yhtä monta kuin tekijöitäkin, mutta minä luotin jälleen vanhaan kaveriini Gordoniin. Gordonin paimenpiiraan täytteeseen tulee lampaanjauhelihan lisäksi, sipulia, porkkanaa, valkosipulia, vehnäjauhoja, tomaattipyreettä, punaviiniä, kanalientä, worcestershirekastiketta, timjamia ja rosmariinia. Päälliseen kuuluu perunan lisäksi voita, kuumaa maitoa, parmesaania ja kaksi keltuaista.

Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että brittiläinen pie ei ole välttämättä piiras siinä merkityksessä kuin suomalainen piiraan käsittää. Nimittäin piessa ei suinkaan aina ole pohjataikinaa lainkaan mutta (lähes) aina ”kansi”. Piiras, jossa on pohja, mutta ei kuorta tunnetaan ranskankielisellä nimellä quiche tai selittävämmin ”open-faced pie” (avoin piiras). Samaan tapaan sandwichissa käsitetään olevan leipää molemmin puolin täytettä, kun taas suomalaisille tuttu voileipä tunnetaan nimellä ”open sandwhich” tai ”open-faced sandwich” (avoin voileipä).

Shepherd’s piessakaan ei siis ole pohjaa, vaan ruoka kootaan uunivuokaan siten, että pohjalle levitetään lihatäyte ja kanneksi tulee survottua perunaa. Se on siis suomalaisittain lähempänä laatikkoruokaa. Ennen kuin hyvä lukija kuvittelee kyseessä olevan lihaperunasoselaatikon, katsotaanpa, miten lihatäyte valmistuu.

Ensiksi paistetaan lampaanjauheliha ja maustetaan se suolalla ja tuoreella mustapippurilla. Ruskistettu liha nostetaan sivuun ja seuraavaksi pannuun päätyvät silputtuina sipuli, valkosipuli ja porkkana, joita kuullotetaan muutama minuutti. Niiden joukkoon lisätään tomaattipyreetä ja hieman vehnäjauhoja. Parin minuutin paistamisen jälkeen kasvikset kylvetetään punaviinissä, jonka annetaan redusoitua lähes kokonaan kadoksiin. Kun pannulla oleva neste on paksua ja siirappimaista, lisätään kanaliemi. Kun liemi porisee, ruskistettu jauheliha palautetaan tulille. Samalla lisätään worcestershirekastike ja yritit. Näin syntynyt soossi jätetään porisemaan osittain peitettynä noin 40 minuutiksi. Gordon lisää lopuksi kastikkeeseen myös Branston-pikkelssiä, joka ei siis varsinaisesti perusreseptiin kuulu. Koska pikkelssipurkki olisi meillä varmaankin jäänyt käyttämättä jääkaapin perukoille, päätin korvata sekavihannespikkelssin ihan rehellisillä suolakurkuilla, joita pilkoin pari valmiin lihatäytteen joukkoon.

Ennen suolakurkun lisäämistä kuitenkin keitetään ja soseutetaan perunat. Soseeseen lisätään voita, kuumaa maitoa ja parmesaaniraastetta sekä suolaa ja pippuria. Lopuksi perunaan sekoitetaan kaksi munankeltuaista. Tässä vaiheessa maistoin lihatäytettä. Hyvä ihme sentään, että se oli herkkua… Olisin voinut lusikoida sitä sellaisenaan vaikka leivän päälle… Pidättäydyin tästä kuitenkin ja levittelin täytteen pyrexiin. Lusikoin muussin ohjeen mukaan lihatäytteen päälle ja pöyhin siihen haarukalla teräviä huippuja, kuten hyvä kaverini Gordon neuvoo. Vielä ripaus parmesaaniraastetta ja tuoretta mustapippuria päälle ja koko komeus uuniin.

Noin puolen tunnin kuluttua perunakuorrute oli tummunut kullanruskeaksi ja täyte kupli lupaavasti sen reunoilla. Äidin kurkkusalaatin sijasta leikkelin kylkeen melkoisen etikkaista suolakurkkua ja hey presto! Valmis. Lohturuuaksi tarkoitettu paimenpiiras (ja punaviini) teki tehtävänsä. Uudelleen lämmitettynä se vasta herkkua olikin.