Viikko 1. Harajuku, Watanabe, Mr Miyagi ja mitänäitänyton

Projektin ensimmäinen varsinainen kokkauspäivä alkoi lupaavasti: aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja helmikuun tilin viimeiset punnat polttelivat taskussa. Keittiökauppa Kitchen Kapersiin kävi tie. Le Creuset’n padat jäivät toistaiseksi hyllylle, mutta mukaan tarttuivat wokpannu (se oli tarjouksessa!), lasinen mittakannu, syömäpuikot ja uusi tiskiharja.

Resepti oli valikoitunut vajaan viikon pohdinnan ja selailun jälkeen. Valintani oli The Wagamama Cookbookin Chicken Chilli Men, eli wokattua kanaa vihreän paprikan, kevätsipulin ja nuudeleiden kera. Uutta tässä minulle oli periaatteessa koko ruoka, sillä en ole koskaan laittanut japanilaista ruokaa. Keittiövaa’assa painoi kuitenkin eniten annosta varten tehtävä chilikastike. Kotitaloudessamme on nimittäin niin miellytty tuohon kapsaisiinia tihkuvaan hedelmään, että arvelin aivan alkutekijöistä keitellyllä soosilla olevan jatkossakin käyttöä. Muista aineksista sitruunaruoho oli minulle omassa keittiössäni uusi tuttavuus. Myönnettäköön, että verrattain helpolla erikoiskokeella tämä ralli starttasi, mutta ulosajo heti ensimmäisellä viikolla olisi voinut lopettaa projektin hyvinkin lyhyeen.

Ihan ensiksi siivosin keittiön kunnolla. Mikään ei ole ärsyttävämpää ruokaa laittaessa kuin likainen liesi, kuppeja ja kippoja täynnä notkuvat työtasot tai se tietty lasta tai mittakulho kuivuneiden ruuantähteiden kuorruttamana astianpesukoneessa. Kun on ruhtinaallisesti aikaa laittaa ruokaa, tykkään kaataa itselleni lasin viiniä ja laittaa jotakin stimuloivaa musiikkia soimaan taustalle. Niinpä kaadoin lasin sauvignon blancia ja aloin pilkkoa vihanneksia Klamydian tahdissa… Ei, en erityisemmin pidä suomipunkia ideaalisena pilkkomismusiikkina, mutta parempi puoliskoni oli yhtäkkiä kuullut suomihittien kutsun ja laatinut perin ärhäkän soittolistan.

En nyt lähde tässä kuvailemaan koko prosessia alusta loppuun, mutta sanottakoon, että uusi pannu täytti odotukset, chilikastike tuoksui varsin huumaavalta ja keskittyminen oli niin intensiivistä, että en kertaakaan ajatellut mustapippuria! Tavallisesti käteni hakeutuu vaistomaisesti pippurimyllylle, on kyseessä sitten pihvi tai pannukakku.

Arvovaltainen raatimme totesi ruuan hyvinkin suunmukaiseksi. Vihannesten purutuntuma oli tallella, kana oli mehevää ja chilikastike muikean täyteläistä. Ensi kerralla kastikkeeseen saattaa tosin upota toinenkin finger-chili… Maistelutilaisuus toimi paitsi lauantai-illallisena myös toisen tuomariston jäsenen syömäpuikkoharjoittelutilaisuutena. Lautanen tyhjeni, ja krampit hartioissa ja kyynärvarressa nähtiin vain merkkinä tiukasta treenistä.

No mitä sitten jäi käteen? Mukavaa kokkailua, hyvää ruokaa ja ihana illallinen kynttilänvalossa. Mitä sitä muuta tarvitsisikaan? Ai niin, tästä piti oppiakin jotakin. Tärkein oppi liittyi varmaankin nuudeleiden keittoon. Wagamaman teesien mukaan nuudelit keitetään nipin napin kypsiksi, valutetaan ja huuhdellaan kylmällä vedellä. Päälle valeltava kiehuvan kuuma wokki sitten lämmittää nuudelit uudelleen. Syytä kylmähuuhtelulle en ainakaan vielä ole kirjasta löytänyt, mutta arvelen, että sillä estetään supernopeasti kypsyvän nuudelin kypsymisen jatkuminen keitinveden poiskaatamisen jälkeen. Tuloksena on siis napakka, al dente nuudeli, joka toden totta lämpenee juuri sopivaksi kuuman wokkisekoituksen alla. Live and learn.