Sanna Mämmi julkaisi
muutama päivä sitten blogikirjoituksen otsikolla ”Herää jo suomalainen!” ja luin sen, kun muutama Facebook-kontaktini oli sen
innosta puhkuen jakanut. Ja koska harva kirjoitus on viime aikoina
herättänyt minussa yhtä vahvoja tunteita, päätin kirjoittaa oman
näkemykseni. Julkaisen sen nyt tässä tavallisesti ruoka-aiheita käsittelevässä blogissani.
Ensinnäkin olen
kirjoittajan kanssa samaa mieltä tuosta väheksymisestä, tosin se
ei ole yksinomaan suomalainen piirre. Syyllistyn siihen itsekin,
mutta olen yrittänyt päästä siitä eroon. Lyhyttä punaista
tukkaani kehutaan usein, ja jos ennen koin tarvetta selitellä, että
kyllä olisi jo parturin tarpeessa, nyt vastaan ”kiitos, tykkään
itsekin” ja mainitsen kampaajani nimen, jotta kunnia menee sinne,
minne se kuuluu.
Omasta mielestäni
suomalaisten ikävin piirre on kateus. Toisen menestystä,
lahjakkuutta ja onnea on usein vaikea sulattaa, ja kateus siitä
oksennetaan sitten joko selän takana kyräillen tai verkossa.
Sitten joudutaankin
vaarallisille vesille, kun jokainen mökötys, valitus ja totisuus
pannaan nippuun ja ylle lyödään otsikko ”suomalainen pessimismi”
ja vielä todetaan, että siitä voi opetella pois. Kirjoittaja
peräänkuuluttaa iloisuutta, hassuttelua ja hullaantumista ja
paheksuu naapuria, jota vesisade vituttaa. Hän myös paheksuu
besserwisseröintiä, vaikka syyllistyy kirjoituksellaan itsekin
siihen. Hänhän tietää, että tästä mökötyksestä voi opetella
pois. No, tiedoksi vain: eivät kaikki voi.
Suomalaiset ovat ehkä
keskimäärin introvertimpaa kansaa kuin vaikkapa espanjalaiset, ja
kirjoittajan espanjalainen poikaystävä olikin hieman ylimieliseltä
kuulostavalla kommentillaan oikeilla jäljillä: monen suomalaisen
”mökötyksen” takana voi olla mielenterveydellisiä seikkoja. Ja
niistä ei vain opetella pois. Yksi loukkaavimmista ja
vahingollisimmista asioista, joita masentuneelle ihmiselle voi sanoa on, että piristyisit nyt. Entä jos se ystävä, joka kirjoittajalle
valitti puhelimessa, oli tosi huonossa jamassa, eikä elämässä
oikeasti tuntunut sillä hetkellä olevan mitään hyvää? Eikö
ystävyyttä ole se, että jaksetaan kuunnella ja olla olkapäänä,
kun elämä tuntuu toisesta ahdistavalta?
Enkä nyt väitä, että
kyseinen ystävä olisi välttämättä masentunut tai että kaikki
suomalaiset mököt ovat masentuneita, vaikka masennuksen kirjoon
mahtuukin monta harmaan sävyä. Kaikille se hulluttelu ei kuitenkaan
ole luontainen tapa olla ja elää. Kirjoittaja osoittaa olevansa
aika kapeakatseinen ja suvaitsematon, jos ei ymmärrä, että
mielihyvää ja onnellisuutta voi tuntea ilman, että se näkyy
ulospäin äänekkäänä riekkumisena.
Olen itse opetellut
pois siitä hulluttelusta ja riekkumisesta, koska se ei ollut minulle
aitoa. Vaikutin ehkä aiemmin ulospäin huolettomammalta ja
iloisemmalta kuin nyt, mutta tajusin leikkiväni ihmistä, joka ehkä
toivoin olevani. Annettuani itselleni luvan olla oma itseni,
perusvireeltäni ehkä hieman alakuloinen, melankolinen ja
sarkastinen, moni ahdistus karisi pois. Pidän itsestäni enemmän,
olen tyytyväisempi omissa nahoissani, anteeksiantavaisempi itselleni
ja suvaitsevaisempi muita kohtaan. Ystävienikin mielestä olen
aidompi, vaikka en enää rieku niin kuin ennen. Ja ystäväpiiriini
kuuluu sekä niitä aina iloisia ekstrovertteja että
pohdiskelevampia, totisempia introvertteja.
Minulla ei ole mitään
alati positiivisesti ajattelevia vastaan, eivätkä he ärsytä minua
(yleensä), mutta ehkä säälin heitä vähän. Varsinkin, jos he
kirjoittajan tavoin pitävät vakavia ihmisiä tyhminä,
sosiaalisesti lahjattomina ja moukkina. He jäävät paitsi siitä
toisesta ihmisenä olemisen puolesta. Alakulossakin voi nimittäin
olla kauneutta.
Melankolisuus ei ole
kategorisesti pahasta, eikä se tarkoita sitä, ettei osaisi arvostaa
elämän pieniä asioita. Maaliskuun ensimmäinen aurinkoinen aamu
sykähdytti minua kovasti, mutta ei se saa minua tekemään voltteja.
Se tuntui hyvältä rinnassa, ja muulla ei ole minulle merkitystä.
Ja nuppineulojen lailla naamaa piiskaava räntäsade vituttaa. Se on
minun aito tunteeni, eikä sillä ole mitään tekemistä pessimismin
kanssa.
